Inflaatio näkyy kaikkialla ja tuntuu kaikkien kukkarossa, mutta kukaan ei oikein tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Tämä on taloustutkijoiden ja keskuspankkiirien "likainen salaisuus", kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.
Inflaatio eli kuluttajahintojen kohoaminen on päällisin puolin yksinkertainen ilmiö, jonka kuka tahansa näkee ja kokee oman arkielämänsä kallistumisena.
Kun tavanomaisiin hankintoihin ja pakollisiin elinkustannuksiin uppoaa entistä enemmän rahaa, ja etenkin, kun entisenlaiseen elämiseen kuluu entistä suurempi osa tuloista, siitä tunnistaa inflaation.
Mutta mistä inflaatiota kiihdyttävä hintojen nousu oikeastaan alkaa ja ylipäätään johtuu, miten se vauhtiin päästyään joko voimistuu tai vaimenee ja mihin ja miten se lopulta päätyy, siitä ei edes viisaimmilla talouden tutkijoilla ja tietäjillä ole varmaa tietoa saati yksimielisyyttä.
Vaikka talouden hintailmiöitä on tutkittu iät ja ajat, ja vaikka ne ovat nykyaikaisen talous- ja rahapolitiikan keskeisiä muuttujia, inflaatio on yhä yksi talouden suurista mysteerimuuttujista.
Tämä inflaatio-ilmiöön ja talouden hintamekanismeihin liittyvä yleinen epätietoisuus koskee tavallisten talousviisaiden lisäksi keskuspankkiireja ja kaikkia niitä keskuspankkien ekonomisteja, joiden tärkein tehtävä on saada selkoa inflaatiosta.
”
Inflaatio on yhä yksi talouden suurista mysteerimuuttujista.
Juuri inflaation keskeinen merkitys talous- ja rahapolitiikan yhtenä avainmuuttujana tarkoittaa, että inflaatioon liittyvä epätietoisuus on kiusallinen ja siksi mieluiten vaiettu ja ennusteiden teennäiseen tekotarkkuuteen verhoiltu salaisuus.
Eikä tämä epätietoisuus ole vain kiusallista, vaan siitä voi koitua taloudelle myös vakavaa vahinkoa.
Keskuspankki säätelee rahoitusolojen kireyttä tai keveyttä sen mukaan, miten haluaa ja olettaa inflaation kehittyvän – vaikka ei oikeastaan tiedä aiheesta ennalta juuri mitään varmaa.
Ennusteet ensin yli ja sitten ali
Euroalueen keskuspankki EKP tai sen puoleen Yhdysvaltain Fed tai muutkaan maailman vaikutusvaltaisimmat keskuspankit eivät ole ainakaan yli kymmeneen vuoteen aavistaneet kuin satunnaisesti ja sattumalta, mitä inflaatiolle seuraavaksi tapahtuu.
Vuoden 2008 lopussa alkaneen finanssikriisin ja vuoden 2010 alussa iskeneen eurokriisin jälkeen vuotuinen inflaatiovauhti painui monin paikoin vuosien ajaksi kahden prosentin alapuolelle ja hetkittäin nollankin prosentin tuntumaan.
Se oli keskuspankkien mielestä liian vähän, sillä ne olivat määritelleet rahapolitiikan inflaatiotavoitteeksi tasan tai melkein kaksi prosenttia vuodessa.
Keskuspankit yrittivätkin vuosien ajan varta vasten kiihdyttää inflaatiota paitsi vuosi vuodelta mittavamman rahaelvytyksen avulla myös ennustamalla inflaation piakkoin kiihtyvän niiden tahdon mukaisesti noin kahden prosentin vuosivauhtiin.
Sivullisen on mahdoton tietää, olivatko ennusteet vilpittömiä mutta onnettomia vai oliko ennusteiden ylävireisillä luvuilla tarkoitus ohjata yleisön inflaatio-odotuksia haluttuun suuntaan.
”
Sivullisen on mahdoton tietää, olivatko ennusteet vilpittömiä.
Mutta joka tapauksessa ennusteet osoittautuivat suunnilleen viime vuoteen asti kerta kerran perään liioitteleviksi tai ainakin ennenaikaisiksi, sillä inflaatio pysyi heikkona eikä totellut keskuspankkien tahtoa tai ennusteita.
Vasta viime vuonna inflaatio alkoi voimistua, kun ensin energiaraaka-aineet ja vähän myöhemmin elintarvikkeet alkoivat kallistua jyrkästi koronarajoitusten purkauduttua.
Tuon käänteen jälkeen keskuspankit ja enemmistö muistakin talousennustajista uskoivat ja ennustivat pitkään inflaation kiihtyvän vain vähän ja vain väliaikaisesti.
Sittemmin sekin on osoittautunut vääräksi luuloksi.
Tekevälle sattuu, myös virheitä
Euroalueen inflaatio heikkeni EU:n tilastoviraston Eurostatin ennakkotietojen mukaan vasta viime kuussa jonkin verran, mutta alueen kuluttajahintaindeksi oli silti yhä kymmenen prosenttia korkeampi kuin vuotta aiemmin.
Kymmenen prosentin vuosi-inflaatio on viisi kertaa niin kova kuin EKP:n tasan kahden prosentin inflaatiotavoite edellyttää, ja se on tuntuvasti kovempi kuin EKP:n vielä viime vuoden lopulla ja kuluvan vuoden alussa laatimien ennusteiden mukaan piti toteutua.
EKP on poikkeuksellisesti itsekin tuonut omat ennustevirheensä julkiseen tarkasteluun viime huhtikuun talouskatsauksen artikkelissa. Tosin se käsittelee lähinnä viime vuodesta asti voimistuneen inflaatiojakson alavireisiä ennustevirheitä eikä juurikaan aiempien vuosien ylilyöntejä.
Tarkastelun mukaan ennustevirheitä selittää energiahintojen yllätyksellinen luonne ja poikkeuksellisen vaikea ennakoitavuus sekä se, kuinka pian ja kuinka suurella voimalla energian kallistuminen on nostanut muitakin hintoja.
”
Inflaation ennustaminen perustuu lukuisiin pääosin epävarmoihin oletuksiin.
Erehtymisen mahdollisuuksia on toki syntynyt lisää siitä, että inflaation ennustaminen perustuu lukuisiin pääosin epävarmoihin oletuksiin monenlaisten talousmuuttujien kehityksestä ja niiden niin ikään epävarmoista vaikutuksista toistensa kehitykseen.
Sitä EKP:n tarkastelu ei mainitse lainkaan, että inflaatioon itseensäkin liittyy monipuolisia mittaushaasteita, oletuksia ja epävarmoja tulkintoja.
Kokonaisen kansantalouden "yleisen hintatason" määritteleminen ja hintamuutosten mittaaminen parin desimaalin tarkkuudella on äärimonimutkainen ja väistämättä virheillekin altis harjoitus, joten ennusteiltakaan on turha odottaa liikoja.
Inflaatio on yllättänyt ennenkin
Edellisen hurjan inflaatiovauhdin 1970-luvulla keskuspankkiirit ja taloustieteilijät uskoivat, että taloudessa liikkeessä olevan rahamäärän muutokset ovat keskeinen syy inflaatio muutoksiin.
Tuon oletuksen mukaan inflaatio kiihtyisi, jos rahamäärä kasvaisi liikaa suhteessa talouden kasvuvauhtiin. Jos rahaa (ja sitä myöten kysyntää) olisi runsaammin kuin tarjolla olevia tuotteita ja palveluita, ylikysyntä ajaisi hintoja nousuun.
Keskuspankit yrittivät hallita inflaatiota rahan tarjontaa säätelemällä. Yritykset olivat kömpelöitä eivätkä ne estäneet inflaatiota karkaamasta 1970-luvulla nykyistäkin kovemmaksi.
Hirmuinflaatio talttui lopulta rahan hintaa eli korkoja aggressiivisesti korottamalla (tai koronnostojen aikaan saaman rajun taantuman vaikutuksista) eikä rahamäärää säätämällä.
”
Hirmuinflaatio talttui lopulta rahan hintaa eli korkoja aggressiivisesti korottamalla.
Rahoitusmarkkinoiden vapautuminen oli vahvistanut pankkien ja muun rahoitusalan – ja heikentänyt keskuspankkien – keinoja rahamäärän säätelyyn, ja vähitellen keskuspankit luopuivatkin rahamäärän mittailusta rahapolitiikan keskeisenä ohjurina.
Inflaatiotraumasta hitaasti toipuvat keskuspankit alkoivat 1990-luvulla omaksua nykytyylisiä johonkin tiettyyn matalahkoon prosenttilukuun sidottuja inflaatiotavoitteita. Uutta oppia alettiin toteuttaa rahan hinnan säätelyllä ja yleisön inflaatio-odotuksia ohjailemalla.
Viime vuosina kovasti koeteltujen nykyoppien mukaan inflaatiota on tarkoitus hallita epäsuorasti talouden kysynnän ja tarjonnan tasapainoa (ja niin sanottua tuotantokuilua) vaalimalla ja näin varmistamalla, että inflaatio-odotukset pysyvät "ankkuroituina" keskuspankin tavoitteiden mukaisesti esimerkiksi kahdessa prosentissa.
Myös tämä rahapolitiikan nykyoppi inflaation perimmäisestä olemuksesta perustuu keskeisiltä osin epävarmoihin oletuksiin.
Uusia virheitä vanhojen tilalle
Analyysiyhtiö Capital Economics tarkastelee taloustutkimuksen vallalla olevia tulkintoja inflaatiosta ja keskuspankkien oppeja inflaation hallinnasta – ja paljastaa samalla taloustutkimuksen "likaisen salaisuuden".
"Taloustutkijat ja keskuspankit ymmärtävät inflaatiosta ja sen pitkäaikaisista vaikutuksista paljon vähemmän kuin haluaisimme myöntää", kirjoittaa yhtiö.
Jo aiemmin hylättyjen rahamääräoppien lisäksi suuri epävarmuus ja epätietoisuus koskee "paljastuksen" mukaan myös nykyoppeja inflaatio-odotusten vaikutuksesta ja talouden kysyntäohjailusta.
Nykyisen perusoletuksen mukaan inflaatio voimistuu, kun kysyntä ylittää tarjonnan, työllisyys vahvistuu (eli työttömyys laskee) liikaa, ja kun tästä alkaa palkkojen ja hintojen nousukierre.
Keskuspankkien perusvastaus tällaiseen inflaatioon on kiristää rahapolitiikkaa esimerkiksi korkoja nostamalla, kunnes liiat kysyntä-, työllisyys- ja hintapaineet hellittävät ja inflaatio rauhoittuu.
Capital Economics horjuttaa uskoa huomauttamalla, että nykyoppi olettaa kysynnän, tarjonnan, palkkojen ja hintojen keskinäiset suhteet vakaiksi – vaikka todellisuudessa näiden muuttujien keskinäiset suhteet ovat kaikkea muuta kuin vakaita.
”
Samalla kasvaa taas uusien rahapolitiikan virheiden todennäköisyys.
Koska nuo oletukset ovat inflaatioennusteidenkin taustalla, niihin liittyvä epävarmuus heikentää ennusteidenkin tarkkuutta ja kasvattaa ennusteisiin perustuvan rahapolitiikan riskejä.
Viime vuosien inflaatioyllätykset ja toistuvat ennustevirheet vaikuttavatkin hivuttaneen keskuspankkien huomiota inflaatio-odotuksista ja -ennusteista toteutuneen inflaation lukemiin.
Samalla kasvaa taas uusien rahapolitiikan virheiden todennäköisyys, sillä toteutuneen inflaation tilastot ovat jälkijättöisiä kun taas rahapolitiikan toimet vaikuttavat talouteen jopa kuukausien viipeellä.
Riski kasvaa, että puolisokkona inflaatiota taltuttavat keskuspankit kiristävät raharuuvejaan lopulta liikaa – ja painavat talouden turhankin syvään taantumaan.
