Konserttiarvostelu | HKO:n konsertti paljasti muusikkonaisten aseman kehittymisen vuosisatojen aikana

Heini Kärkkäinen piti Laura Netzelin tarjoaman pianokonserttohaasteen monipuolisesti näpeissään.

Klassinen

Helsingin kaupunginorkesteri Musiikkitalossa 25.11., kapellimestarina Chloé Dufresne. Heini Kärkkäinen, piano. – Kajanus, Netzel, Schumann.

Olipa hauska kokemus saada kuulla mustavalkoisen Suomi-filmin musiikkia ajalta ennen kuin elokuvaa oli edes keksitty. Robert Kajanuksen säveltämä Suomalainen rapsodia d-molli olisi voinut aivan hyvin kuvittaa suvipäivässä koettua nuorta lempeä kaihoamisineen. En voi sua unhoittaa poies -melodia sai ympärilleen mainiot kehykset yhtä romanttisista sävelkehittelyistä.

Mainio unohdettu helmi sai jatkoa toisesta harvinaisuudesta, Laura Netzelin pianokonsertosta, op. 84. Se esitettiin ensi kertaa vuonna 1897, kahdella pianolla. Orkesteriversio sai ensiesityksensä Tukholmassa 2020, sen jälkeen Mikkelissä ja nyt Helsingissä. Netzelin teos on kirjoitettu puhtaaksi orkesterille aivan hiljattain ja finaalia on täydennetty. Tässä esityksessä kuultiin Petteri Niemisen viimeistelemä versio.

Heini Kärkkäisen pianismia on ollut ikävä. Hän on monipuolisen sointivärin haltijana yksi parhaista, minkä Netzelin tulkintakin osoitti. Koettavaa on runsaasti, sillä säveltäjä rikkoo konsertossa jatkuvasti teoksen rakennetta ja aikansa musiikillista kielioppia. On kiinnostavaa, miten paljon hyvää ja taitavaa Netzel on onnistunut säveltämään huolimatta siitä, että naisena tuon ajan kapinallinen on joutunut hakemaan oppinsa sieltä mistä kulloinkin pystyi ja jotain irti sai.

Niin kuin Kärkkäinenkin teosta luonnehtii, tunnistettavia piirteitä ja aikansa vaikutteita löytyy. Teos alkaa Rahmaninovin suurilla eleillä, kiepsahtaa Debussyn impressionismiin ja päättyy nyrjäyttelemään orkesterin rytmiä samaan aikaan kun pianolla on ihan omaa asiaa. Piano-osuus on virtuoosinen.

Helsingin kaupunginorkesteri piti kapellimestari Chloé Dufresnen johdolla paletin osaltaan ihailtavasti kasassa, vaikka orkestrointiopin puutteet ovat ilmeisiä. Silti moni hämmästyttävän hieno oivallus saa pohtimaan, mihin Netzel olisikaan yltänyt toisenlaisessa maailmassa.

Robert Schumannin kolmas sinfonia, Reiniläinen raikasti korvat. Rakenne, harmoniakuljetus, orkestrointi – kaikki selkeää. Ilmeisesti Dufresnellä oli mennyt suurin osa harjoitusajasta Netzelin parissa, sillä sinfonia soi tasaisen varmana läpimenona, voimaan painottuen.

Sisäänkirjoitetut musiikin eläväksi tekemisen mahdollisuudet odottavat vielä löytymistään, mutta on aivan varma, että Dufresne pääsee niihinkin aikanaan käsiksi. Nykyään ihminen, sukupuolesta riippumatta, saa tarvitsemansa opin ja tuen, myös podiumilla voittoja niittääkseen.