Konserttiarvostelu | Malin Broman tekee konserttiohjelmia, jossa on melkein aina myös naissäveltäjien musiikkia

Malin Bromanin liidaama Tapiola Sinfoniettan konsertti oli kommunikatiivisuuden taidonnäyte.

Klassinen

Tapiola Sinfonietta Tapiola-salissa 1.12.2022. Solisti ja liidaus Malin Broman. – Rameau, Boulanger, Ravel, Mozart.

Musiikki on retoriikkaa, sanoi viulisti ja Tapiola Sinfonietan konsertin liidannut Malin Broman esittelytilaisuudessa. Muukin kuin barokki, vaikka ajatus liitetäänkin ennen kaikkea sen ajan musiikkiin.

Ensimmäisenä kuultiin kuitenkin Jean-Philippe Rameaun sarja Hippolytos ja Arikia myöhäisbarokin ajalta. Se perustuu vuonna 1733 sävellettyyn oopperaan, joka saa aiheensa antiikin myytistä: jumalten temppujen seurauksena Faidra rakastuu poikapuoleensa Hippolytokseen, mistä seuraa kaikenlaista.

Esityksen voima syntyi vähävibratoisesta soinnista, voimakaseleisistä fraaseista, halusta kommunikoida yhdessä, paikoin pelimannimaisesta rohkeudesta, joka oli ominaista konsertin estetiikalle muutoinkin. Tuntui, että eri aikoina sävelletyt teokset kommunikoivat esteettisesti keskenään tavalla, joka kunnioitti sävellysten henkeä mutta samalla loi konserttiin sisäistä koheesiota.

Bromanin kotimaassa Ruotsissa keskustelua naistekijöiden asemasta klassisessa musiikissa on käyty huomattavasti Suomea pidempään. Hiljattain Yle julkaisi selvityksen, jonka mukaan pääkaupunkiseudun orkesterien ohjelmistoista yhä edelleen vain kymmenisen prosenttia on naisten säveltämää.

Jotkut vaikuttavat kokevan keskustelun banaaliksi ja musiikin voimaa halveksivaksi. Bromanin suhde on käytännönläheinen: naissäveltäjien lisääminen tarkoittaa kiinnostavampia konserttiohjelmia. Hänen suunnittelemissaan ohjelmissa on naissäveltäjien teoksia melkein aina.

Tuberkuloosiin 24-vuotiaana menehtyneen Lili Boulangerin vain vähän ennen kuolemaansa säveltämä Surullisena iltana on upea teos. Hän ei ehtinyt saada orkesteriversiota täysin valmiiksi; sävellys on alun perin kamarikokoonpanolle. Nyt kuultu sovitus on Marco Mazzeon. Vaikuttava esitys monine hienoine sooloineen piirsi esiin surun kaikenkattavuuden; se ei ole tunne vaan tila, joka sisältää raivoa, tyhjyyttä, kauhua – paradoksaalisesti myös lohtua.

Viulistien perusrepertoaariin kuuluva Ravelin Tzigane on enemmän kuin virtuoosikappale. Sitä kuulee soitettavan paahtaen alusta loppuun, mikä jättää huomiotta teoksen monipuolisuuden ja Ravelin piano-osuuden pohjalta tekemän orkestraation kekseliäisyyden.

Broman ei sortunut tähän; teknisesti loistava soitto oli täynnä merkityksiä kuulijan tulkittavaksi. Kandenssinomainen alku intti ja innosti. Orkesterin liittyessä jameihin soitto oli villiä iloa. Yhteissoitollisestikaan kappale ei ole helppo, mutta ilman kapellimestaria soittamaan tottunut Sinfonietta selvisi hienosti.

Toisella puoliskolla kuultiin Mozartin Serenadi no. 7, joka on eräänlainen yhdistelmä sinfoniaa ja viulukonserttoa. Kokonaisuuden kannalta olisin kuullut mielelläni nykymusiikkia, mutta ymmärrän, että kapellimestarittomuus asetti omat rajansa – ja mahdollisuutensa. Sinfoniettan ja Bromanin Mozart oli taitavaa, rikasta ja viihdyttävää soittoa. Bromanin sensitiivinen tapa viestiä sävyjä ja tempoja välittyi kuulijalle läpi konsertin.