Kulttuuri|Konserttiarvostelu
Demolition 23 ja Michael Monroen nykyinen yhtye tarjosivat ehjintä soittoa kolmen ja puolen tunnin kokonaisuudessa – arviossa mukana 37 laulun settilista ja kokoonpanot.
Michael Monroe jaksoi koko keikan. Andy McCoy yllätti aluksi hyvässä mielessä mutta mokaili myöhemmin varsinkin Million Miles Away -klassikossaan. Kuva: Juha Metso
Vesa Sirén HS
Michael Monroen 60-vuotiskonsertti Helsingin jäähallissa perjantaina 23. syyskuuta.
Kyllä se jaksaa! Michael Monroe lauloi 60-vuotisjuhlassaan perjantai-iltana Helsingin jäähallissa peräti 37 laulua useiden kokoonpanojen solistina ja jaksoi huhkia normaalit spagaatit ja muun poseerauksen vaikeuksitta.
Keikan kokonaiskesto oli kolme ja puoli tuntia, joskin välissä oli puolen tunnin väliaika.
Koti- ja ulkomaisia yllätysvieraita luvattiin, mutta tunnetuimpia Hanoi Rocks -faneja Guns N’ Rosesin jäsenten tapaan lavalla ei nähty.
Saatiin Dave Lindholm, Jenni Vartiainen, pianisti Lenni-Kalle Taipale sekä entisiä kitaristeja Michael Monroe -yhtyeestä: Ginger Wildheart ja Dregen. Fokus säilyi siis päivänsankarissa, kuten luontevaa olikin.
Ja siinä suurimmassa uutisessa eli Hanoi Rocksin paluussa.
Michael Monroen spagaatit toimivat myös 60 vuoden iässä. Kuva: Juha Metso
Keikka myytiin loppuun vasta, kun tieto Hanoi Rocksin ensimmäisten albumien kokoonpanon paluusta 40 vuoden jälkeen tuli julki aiemmin syyskuussa.
Ennalta kerrottiin myös, että juhlakonsertin lämmittelybändi on Monroen lyhtyaikainen Demolition 23 -yhtye, jonka ainoa albumi julkaistiin vuonna 1994.
Niinpä heti alussa lavalla oli kolme Hanoi-jäsentä: Monroe, Sami Yaffa sekä Demolition 23 -yhtyeeseen aikoinaan heti albumin äänitysten jälkeen liittynyt Jan Stenfors eli Nasty Suicide.
Demolition 23 oli silti toisenlainen yhtye kuin Hanoi Rocks: vähemmän värikäs, punkimpi ja tylympi, aivan kuten Monroe ja vuoden 1994 levyn keskeinen säveltäjä ja tuottaja Steven van Zandt halusivatkin.
Jäähalli ei ole akustisesti helppo paikka rockyhtyeelle, mutta soundi oli yllättävän hyvä. Nasty Suicide komppasi luontevasti kuten aina.
Illan luotettavimmat: Sami Yaffa, Jan Stenfors eli Nasty Suicide ja Michael Monroe esiintyivät Demolition 23 -yhtyeessä illan aluksi ja Hanoi Rocksin ensimmäisten albumien kokoonpanossa illan huipennuksena. Kuva: juha metso
Demolition 23 -rumpalina toimi tällä kertaa Monroen nykyisen yhtyeen Karl Rockfist, koska alkuperäinen rumpali Jimmy Clark oli kiinni arkitöissään Metallican rumputeknikkona.
Karl Rockfist on tarkka, mutta hänen rockissaan voisi olla enemmän rollia – tämä genre tarvitsisi lisää rullaavuutta Jerry Nolanin (New York Dolls, Heartbreakers) tapaan. Nykyrumpaleiden rytmikäsitys on usein jotenkin neliskulmaisempi.
Demolition 23 esitti vain viisi laulua ainoalta albumiltaan, mukana UK Subs -laina Endangered Species. Eniten yleisöä innosti levyn tunnetuin kappale eli vanhenemisen tylsistymisestä yllättävän suorasukaisesti kertova Hammersmith Palais.
Bändivaihdoksen aikana se soi myös akustisesti, ja samalla nähtiin hempeä kuvakavalkadi Michael Monroesta lapsena, teininä, nuorena rocktähtenä ja nykykuosissaan.
Seuraavaksi lavalle nousi ”Michael Monroe”, millä tarkoitetaan paitsi henkilöä myös nykyistä yhtyettä. Siihen kuuluvat Monroe, Sami Yaffa, Karl Rockfist ja kitaristit Steve Conte ja Rich Jones.
Kahden kitaristin soundit puuroutuivat jäähallissa jo pahemmin. Kun bassokin kuului enemmänkin taajuuksina kuin selkeinä sävelkorkeuksina ainakin C2-katsomoon, melodisuus oli yllätysvieras Lenni-Kalle Taipaleen koskettimien, Monroen luotettavan laulun ja usein varsin pätevien taustalaulujen varassa.
Tässä vaiheessa soitettiin lähinnä Hanoi Rocksin 1980-luvun hajoamisen jälkeisten ensimmäisten soololevyjen materiaalia, kuten Man With No Eyes ja Not Fakin’ It.
Puuroisesta soinnista huolimatta yhtye oli tasavahva ja solidimpi kuin silloisten soololevyjen kokoonpanot.
Seuraava yllätysvieras oli Dave Lindholm, jonka taustalle hiipi Hanoi Rocks -soittajia 2000-luvun alun inkarnaatiosta: Popedan Costello Hautamäki, rumpali Lacu Lahtinen ja basisti Timpa Laine.
Laulu oli Daven Puhelinlasku on mun Monroen aikoinaan Whatcha Want -albumilleen tekemänä englanninnoksena Telephone Bill Is All Mine.
Kun Dave väistyi, lavalle astui Andy McCoy, joka on viime aikoina kävellyt komean ryhmykepin tukemana. Nyt tukea ei tarvittu, sillä Andy liikkui ja soitti ketterästi muutaman 2000-luvun Hanoi-sävellyksen.
Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin ja väliaika alkoi.
Michael Monroe lauloi juhlakonsertissaan kaikkiaan 37 kappaletta. Kuva: juha metso
Akustinen osuus alkoi Michael Monroen kitaroimalla Deadtime Stories -balladilla, jonka hän teki sittemmin edesmenneen ensimmäisen vaimonsa Jude Wilderin kanssa.
Olin kehunut ennakkohaastattelussa Andy McCoyn loistavaa pianosävellystä Fallen Star, ja Monroe oli kohteliaasti sanonut harkitsevansa sen ottamista mukaan. Näin myös tapahtui, mutta McCoyn tilalla pianoa soitti Lenni-Kalle Taipale tehden loppuun teknisesti hyvän mutta irrallisen virtuoosinäytöksen.
Monroen ja Jenni Vartiaisen duetto Missä muruseni on -kappaleesta oli suuri yllätys Monroen 50-vuotisjuhlissa Ruisrockissa 2012. Nyt 60-vuotisjuhlissa yllätys oli toki pienempi, mutta ei se nyt haukotuttanutkaan, koska laulaja omisti sen niin kauniisti nykyiselle puolisolleen Johannalle.
Genre ei todellakaan ole Monroen oma, ja hän lauloi stemmansa tavoistaan poiketen epävireisesti, joskin sydämellisesti.
Sen jälkeen olikin jälleen nykyisen yhtyeen vuoro sen entisillä kitaristeilla ryyditettyinä.
Yhtyeen ensimmäistä albumia Sensory Overdrive (2010) piristi Wildheartsin Ginger Wildheart sekä kitaristina että lauluntekijänä.
Hän kävi nytkin lavalla albumin materiaalia esittämässä. Samoin teki Michael Monroe -yhtyeen toisen albumin kitaristi Dregen Backyard Babiesista omalla vuorollaan.
Michael Monroe -yhtyeen levyt ovat kaikki solideja rockalbumeja, joskin sävellyksellisesti Gingeriä olisi kyllä kaivattu myöhemminkin.
Syntymäpäiväsankarin tunnettu energia nostaa kuitenkin kolmen tähden arvoisen albumimateriaalin parhailla keikoilla neljän tähden kokemukseksi.
Se koski myös uuden I Live Too Fast To Die Young -levyn materiaalia. Osuuden lopuksi yhtyeen entiset ja nykyiset kitaristit osallistuivat Dead, Jail or Rock ’n’ Roll -klassikkoon.
Dregen vieraili Michael Monroe -yhtyeen kitaristina. Kuva: Juha Metso
Michael Monroe ja Andy McCoy. Kuva: Juha Metso
Lopulta koitti illan odotetuin hetki, Hanoi Rocksin ensimmäisten albumien kokoonpanon paluu.
Kovistelin viisikkoa etukäteishaastattelussa siitä, pystytäänkö setti treenaamaan yhtä pieteetillä kuin aikalaisten eli Hassisen koneen paluukeikoissa tänä kesänä.
Vastaukset olivat vältteleviä: pari päivää yhteistreenejä voisi riittää eikä rockia kuulu soittaa liian tiukasti.
Kun osuus alkoi, ikäiseni saattoivat vertailla sitä muistoihin jopa 40 vuoden takaa. Saman viisikon näin juhannuskeikalla 1982, eikä keikka ollut hyvä: Gyp Casino ja Andy McCoy olivat olleet käsirysyssä ja seuraavaa rumpalia Razzlea oli jo kokeiltu koesoitossa Gypille siitä kertomatta.
Ja voi hyvänen aika: nyt sain tältä viisikolta aluksi sitä laatua, jota olisin juhannuksena 1982 heiltä kaivannut!
Gyp Casino onnistui, vaikka soittaa nykyään useammin kitaraa kuin rumpuja. Arkitöissään hän on Hammarby IF:n teinien urheilujohtaja. Kuva: Juha Metso
Gyp Casinon rumpusoundit olivat illan kuivimmat hyvällä tavalla. Michael Monroe vertasi häntä ennakkohaastattelussa Charlie Wattsiin, mutta mieleeni tuli myös AC/DC -yhtyeen varhaisvaiheen nuori Phil Rudd.
Tragedy meni aika lailla putkeen sekä Gypiltä että Andy McCoylta. Innostus vain nousi 11th Street Kidsin ja Oriental Beatin aikana. Eihän tässä ollutkaan mitään ongelmia!
Paitsi että sitten niitä tuli.
Gyp kyllä onnistui myös Razzlen kauden Boulevard of Broken Dreamsissa, mutta yleinen intensiteetti väheni.
Sitten Miken mikrofoni ja Andyn kitarakin taisivat pätkiä teknisistä syistä. Andy vaihtoi kitaraa pariinkin kertaan, mutta soundit muuttuivat kirskuvan metallisiksi ja hyvin epä-hanoimaisiksi.
Ensin pettivät soundit, sitten myös Andy.
Rockbiiseissä hänen ikuinen tapansa venyttää kieliä hieman summittaisesti tuo vain hyvää punkmaista rosoa kokonaisuuteen. Mutta kun sama summittaisuus ja suoranaiset virheet karmeilla metallisoundeilla yhdistyivät hänen omaan hienoon Million Miles Away -sävellykseensä, joutui muu Hanoi Rocks omilla hyvillä suorituksillaan kannattelemaan pihalla olevaa kitaristiaan ja huikeinta lauluntekijäänsä.
Toki siitäkin selvittiin, mutta nolo notkahdus ei ehtinyt unohtua ennen viimeistä vetoa, joka oli Hanoin suurin hitti, kekseliäs CCR-laina Up Around the Bend. Se kokosi kaikki illan esiintyjät yhteen.
Saa nähdä oliko tämä Hanoi Rocks -viisikon viimeinen yhteisesiintyminen. Heidän osuudessaan oli ihastuttavaa orgaanisuutta muutaman laulun ajan, mutta koko setin saaminen kuntoon olisi vaatinut lisäharjoituksia ja skarpimman Andyn.
Jos Hanoi-taru viimein päättyi, Monroella ei ole jatkossakaan mitään hätää. Niin hyvä hänen nykyinen yhtyeensä on.
Michael Monroen 60-vuotiskonsertin 37 laulua:
Demolition 23
1. Nothing’s Alright
2. Dysfunctional
3. Endangered Species
4. You Crucified Me
5 Hammersmith Palais
Illan tiukin osuus.
Yhtyeen vaihto: taustalla Hammersmith Palais akustisena ja kuvakavalkadi Michael Monroen vauvavuosista nykypäivään.
Michael Monroe -yhtye
6. She’s No Angel
7. Nights Are So Long
8. Shakedown
9. All Night With The Lights On
10. Man With No Eyes
11. Not Fakin’ It
Michael, Sami, Karl, Steve Conte ja Rich Jones esittelivät Monroen 1980-luvun soolotuotantoa Lenni-Kalle Taipaleen kosketinosuuksien tukemana.
Dave Lindholmin vierailu
12. Telephone Bill Is All Mine
Dave Lindholm soitti oman sävellyksensä kitaraosuudet. Taustalle hiipi 2000-luvun Hanoi-muusikkoja: Costello Hautamäki, Lacu Lahtinen ja Timpa Laine.
2000-luvun Hanoi Rocks.
13. Obscured
14. People Like Me
15. A Day Late and Dollar Short
Kun Dave lähti ja Andy McCoy saapui, oli lavalla Hanoi Rocksin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen inkarnaatio Twelve Shots on the Rocks -albuminsa (2002) helmiä soittamassa.
VÄLIAIKA
Akustinen osuus
16. Deadtime Stories
Monroe yksin akustisen kitaran kanssa.
17. Fallen Star
Monroe ja pianisti Lenni-Kalle Taipale
18. Missä muruseni on
Duetto Jenni Vartiaisen kanssa
Michael Monroe -yhtye
19. 78
20. Trick of the Wrist
21. Got Blood
Ginger Wildheart vieraili soittamassa erinomaisen Sensory Overdrive -levyn materiaalia.
22. Ballad of Lower East Side
23. Stained Glass Heart
24. Horns and Halos
Dregen teki vastaavan vierailun Horns and Halos -albumin materiaalin parissa.
25. Old Kings’s Road
26. I Live Too Fast To Die Young
27. Last Train to Tokyo
28. Dead, Jail or Rock ’n’ Roll
Ginger ja Dregen käväisivät lavalla vielä nykyisen yhtyeen setin lopussa.
Hanoi Rocks ensimmäisten albumien kokoonpanossa
29. Tragedy
30. 11th Street Kids
31. Oriental Beat
32. Boulevard of Broken Dreams
33. Don’t You Ever Leave Me
34. Motorvatin
35. Malibu Beach Nightmare
36. Million Miles Away
37. Up Around the Bend
Kolme erinomaista vetoa Hanoi Rocksin ensimmäisten albumien annista, mutta sitten intensiteetti väheni Andyn kitarasoundien heikentyessä ja ja lopulta myös soiton takkuillessa. Up Around the Bend -yhteisesityksestä illan vieraiden kanssa saatiin keikalle kunniallinen päätös.
Nasty Suicide, Sami Yaffa, Gyp Casino, Michael Monroe ja Andy McCoy jälleen yhdessä. Kuva: Juha Metso
Lue lisää: Hanoi Rocks esiintyy 40 vuoden tauon jälkeen alkuperäisessä kokoonpanossaan: Näin viisikko päätyi taas yhteen
Lue lisää: Michael Monroe veti huumeita mistä vain sai ja eli vuosia täysin sumussa: Uuden onnen toi kolmen kissan kanssa kotiin muuttanut Johanna, ja nyt muusikko elää täysin uutta vaihetta
