Konserttiarvostelu | Vaihtoehtomusiikin klassikkoyhtye palasi kahdelle kellarikeikalle

Shadowplay juhlisti 40-vuotispäiväänsä harvinaisilla esiintymisillä.

Rock

Shadowplay Bar Loosessa 25.11. Brandi Ifgray (laulu, piano), Marco Kosonen (trumpetti), Timo Vikkula (kitara), Sam Shingler (kitara), Hande Virkki (basso) ja Ykä Knuuttila (rummut).

Shadowplay-yhtyeen yöllisen tumma dekadenssi sopii hyvin Bar Loosen mustaan kellariin, mutta yleisö ei meinannut sopia sinne. Kahden illan liput myytiin loppuun hetkessä.

Tasan 40 vuotta sitten perustettu bändi ei ole koskaan tehnyt listahittejä tai nauttinut massasuosiota, eikä se esiinny usein. Edellinen kerta oli helmikuussa 2016 Tavastialla.

Mutta Shadowplay ei ole koskaan lopettanut ja hiljalleen siitä on kehkeytynyt suomalaisen vaihtoehtomusiikin arvostettu instituutio, jota diggarit diggaavat hartaasti. Heitä on kumminkin sen verran, että moni jäi suremaan lipun puutetta.

Ehkä harva esiintymistahti kannustaa osaltaan hoitamaan hommat hyvin, kun niihin ryhdytään. Melkein seitsemän vuoden tauko ei kuulunut komeassa yhteissoitossa. Ilmeisesti harjoituksiin oli käytetty runsaasti aikaa.

Musiikkia kuultiin puolitoista tuntia. Moni nuorempikin bändi tyytyy vähempään.

40-vuotisjuhlien kunniaksi konserttien ympärille oli herätetty henkiin Shadowplayn kanssa samoihin aikoihin aloittanut Bela Lugosi -klubi, jonka dj-veteraanit Samurai-Timppa ja Herbert Hop soittivat samaa musiikkia kuin muinaisella 1980-luvulla.

Bändi alkoi soittaa Colourblind-kappalettaan Joy Divisionin Shadowplay-biisin päälle. Siitä kappaleesta yhtye nappasi aikoinaan nimensä.

Kellaritilassa lava on matala, joten suurin osa yleisöstä näki enimmäkseen pianon ääressä istuneesta laulaja Brandi Ifgraystä lähinnä hiukset. Huomio keskittyi lavan keskellä seisoneeseen trumpetisti Marco Kososeen.

Seurasipa sanoituksia tai ei, laulu on väistämättä keskeinen musiikkiin samastumiselle. Siksi laulajan näkymättömyys loi hieman vieraannuttavan vaikutelman.

Toisaalta se sopii Shadowplayn musiikkiin, jossa raakaan punkkiin yhdistyy pianon ja trumpetin jazzahtavasti hienostuneita sävyjä. Se voi tuoda mieleen Weimarin tasavallan aikaisen Berliinin, jossa Brecht taisi kehitellä vieraannuttamisefektiään.

Shadowplayn musiikki ei ole vaikeaa tai kokeellista, mutta suuri yleisö on tainnut pudota sen erilaisten tyylien väliin.

Jos Shadowplay on esiintynyt harvoin, se on levyttänyt vielä harvemmin. Kolmesta lp:stä uusin on jo 25-vuotias. Tavastialla tosin kuultiin nippu levyttämättömiä biisejä. Tällä kertaa bändi pitäytyi klassikoissaan.

Bar Loosessa Shadowplay jyrisi ehkä vähän rockimmin kuin tavallisesti. Se saattoi olla viisasta, sillä pienessä ja täydessä tilassa ei ole helppo pelata herkimmillä vivahteilla. Konsertti oli vuoden jylhimpiä.

Toiseksi viimeisenä biisinä kuultiin Shadowplayn suurin klassikko ja esikoissingle Night Porter (1985). Sen perään tuli Iggy Popin Search and Destroysta niin vimmainen tulkinta, että Stoogeskin olisi varmasti hyväksynyt.

Ylimääräisenä kuultu Ashtray-kappale on Shadowplayn jazzillisimpia ja seesteinen päätös kiihkeälle konsertille.

Seuraavaa Shadowplayn keikkaa ei tarvitse odottaa yli kuutta vuotta, jos tänä viikonloppuna jäi ilman lippua. Bändi soittaa Ääniwallissa jo maaliskuussa.