Konserttiarvostelu | We Jazzin runsaassa illassa saattoi iskeä ikävä fomo

Festivaalilla järjestettiin konsertteja samanaikaisesti, mutta Korjaamon Vintillä saattoi onneksi tuntea valinneensa oikein.

Musiikki

We Jazz Festival 3.12. Kulttuuritehdas Korjaamolla: Tomas Nordmark, Patricia Brennan, Alan Braufman.

Viime viikon sunnuntaina alkanut We Jazz Festival huipentui perjantaina ja lauantaina kahteen kokonaisuuteen, joissa molemmissa oli neljässä eri tilassa tusina konserttia ja molemmissa musiikkia noin kymmenen tuntia.

Suvilahden ja Kulttuuritehdas Korjaamon ”megapläjäysten” runsaus oli käytännössä kuitenkin kuvitteellista, petollistakin. Noin viiden iltatunnin aikana ei yksinkertaisesti voi kuulla saati kuunnella kaikkia esiintyjiä, ellei pysty jakautumaan samaan aikaan kahteen tai kolmeen eri paikkaan.

Ja jakautumatta saattaa iskeä ikävä fomo – kalvava, pelonsekainen tunne siitä, mitä menettää jostain samanaikaisesta, jostain ehkä ”kiinnostavammasta” ja ”paremmasta”.

Korjaamon pienimmässä ja kuuntelun kannalta ehkä kiitollisimmassa tilassa fomo ei tuntunut silti vaivaavan, ei ainakaan vastaanoton perusteella. Vintille kavunneet pysyivät pääosin paikallaan ja olisivat kuunnelleet mieluusti lisää.

Lievää kulttimainetta oli ehtinyt kerätä vain alttosaksofonisti ja huilisti Alan Braufman, joka teki ensialbuminsa Valley of Searchin synnyinkaupungissaan New Yorkissa jo vuonna 1975, tosin ilman suurempia musiikillisia jälkivaikutuksia.

Pääosin Braufmanin sävellyksistä kootun levyn painos oli pieni, mutta aikaa myöten siitä kehkeytyi yksi avantgardistisen Loft Jazzin tavoitelluimmista dokumenteista. Silti se julkaistiin uudelleen vasta neljä vuotta sitten.

Sama yhtiö, Braufmanin sisarenpojan Nabil Ayersin perustama Valley of Search, on julkaissut sittemmin kaksi Braufmanin vanhaa liveäänitystä ja uuden studiolevyn, jonka nimi on kohtuullisen velvoittava: The Fire Still Burns. Ja kyllä se tuli Vintin hämärässä paloikin, vaikka Braufman oli tavannut suomalaiset kanssamuusikkonsa vasta soundcheckissa.

Braufmania kolmekymmentä vuotta nuoremmat kontrabasisti Ville Herrala ja rumpali Joonas Leppänen heittäytyivät hetkien vietäviksi kuin vanhat kokeneet ystävät ja saattoivat kirittää hyvässä vedossa olleen Braufmanin modernistisiin vintage-sooloihin, jotka olivat vielä levytettyjä kuumempia.

Samalla Vintin korkeassa loftmaisessa tilassa saattoi saada tuntumaa siihen, millaiselta tarunhohtoinen ja lyhytaikaiseksi jäänyt Loft Jazz kuulosti 1970-luvulla niissä New Yorkin teollisuusrakennuksissa, joista muusikot ovat jo joutuneet muuttamaan muualle.

Vintin lauantai-illan kaksi muuta ulkomaista muusikkoa, nelikymppiset Tomas Nordmark ja Patricia Brennan, ovat myös yhdysvaltalaisen Nabil Ayersin julkaisemia artisteja – mutta olivat ennakko-oletusten perusteella ihan muuta maata keskenään. Ruotsalainen Nordmark tekee yksikseen elektronimusiikkia, Meksikossa syntyneen ja klassisen koulutuksen saaneen Brennanin pääinstrumentit ovat vibrafoni ja marimba.

Mutta ehkä yhdistäviä tekijöitä oli sittenkin erottavia enemmän.

Molemmat pyrkivät eroon instrumenttiensa sointioletuksista ja tyylipiirteistä, molempien sävellykset ovat minimalistisia ja meditatiivisia, mutta eivät tahallisen tyynnyttäviä – ja molemmat välttelivät ainakin We Jazzissa lähes kaikkea jazziin liittyvää.

Nordmark esitti kappaleita toiselta levyltään Exit Ghosts (2021) ja Brennan ensilevyltään Maquishti (2021), jolta kuullun yhden sävellyksen soitto-ohje kuvaa aika tyhjentävästi hänen esitystään. Sen mukaan The Woman Who Weeps pitää esittää ”hitaasti ja vapautuneesti”.