Somevaikuttaja Joona Hellmanin pakko-oireilu ilmenee jatkuvana tarkistamisen pakkona. Hän toivoo, että sairaudesta puhuttaisiin enemmän, jotta kukaan ei jäisi asian kanssa yksin.
Joona sairastaa hit and run -ocd:ta. Tähän pakko-oireisen häiriön alatyyppiin kuuluu pelko siitä, että autolla ajaessa olisi huomaamattaan osunut jalankulkijaan tai eläimeen. Kuva: Joona Kurronen
Aino-Maija Makkula
Mitä jos mä ajoin jonkun suojatiellä kävelevän ihmisen päältä?
Tämä ajatus toistuu vaikuttaja Joona Hellmanin, 27, mielessä useasti, kun hän ajaa autolla esimerkiksi ruokakauppaan.
Alle kilometrin matka, johon tavallisesti kuluu autolla muutama minuutti, saattaa viedä Joonalta 30 minuuttia. Joonan on jatkuvasti pysähdeltävä ja käännyttävä tarkistamaan, ettei auton alle ole jäänyt ketään.
Kyse on pakko-oireisesta häiriöstä, eli OCD:sta. Terveyskirjaston mukaan sairauteen liittyy pakkoajatuksia tai pakkotoimintoja, usein molempia. Pakkotoimintoja ovat esimerkiksi pakonomainen järjestely, laskeminen, siivoaminen, peseminen tai kyseleminen. Pakkotoiminnot ja -ajatukset voivat kuitenkin liittyä mihin tahansa. Keskeistä on myös se, että ne vievät päivästä huomattavasti aikaa ja haittaavat sairastuneen elämää ja ihmissuhteita.
Joona jakoi Instagramissaan pitkän tekstin kohtaamistaan mielenterveyshaasteista, saamastaan diagnoosista ja terapiaprosessista. Hän puhui asiasta ensimmäisen kerran viime perjantaiaamuna ilmestyneessä Selvinpäin-podcastissa.
– Olisin halunnut puhua tästä jo muutama vuosi sitten. Pelkäsin kuitenkin pitkään, että sitä suurinta mielenterveyshaastetta, eli pakko-oireisuutta, voitaisiin käyttää mua vastaan. Siksi puhun tästä vasta nyt, Joona kertoo Me Naisille.
”Yliluonnollinen” kirjastokeikka
Ensimmäisen kerran Joona havahtui pakottaviin ajatuksiin ja toimintamalleihin vuoden 2019 alussa.
Oli ilta, ja autoa ajaessaan Joona kuuli oudon kolahduksen.
– Normaalisti tällaisen kolahduksen jälkeen havahtuisin, että okei, se oli töyssy tai joku oksa. Tällä kertaa tunne oli erilainen.
Hetken päästä Joonan valtasi ajatus siitä, että mitä jos kolahdus kuuluikin siitä, että hän törmäsi ihmiseen. Hän kääntyi autolla takaisin kolahduspaikalle tarkastamaan asian. Ihmistä ei näkynyt.
Silti olo jäi vaivaamaan koko loppuillaksi.
Vasta puolen vuoden jälkeen Joona puhui oireistaan ystävälle. Ystävä huomautti, että Joonan ajatukset ja käytös kuulostavat ihan pakko-oireilta.
”
Silloin tajusin, että tämä on oikeasti joku juttu – tästä on tehty kirjakin.
Sen jälkeen Joona suuntasi kirjastoon ihmisen psykologiaa käsittelevien kirjojen osastolle. Hän löysi pakko-oireisuutta käsittelevän kirjan ja avasi sen.
– Tämä kuulostaa ihan yliluonnolliselta, mutta juuri sillä aukeamalla, jonka avasin ensimmäisenä, käsiteltiin tarkistamisen tarvetta autoillessa. Silloin tajusin, että tämä on oikeasti joku juttu – tästä on tehty kirjakin.
Kirjassa kerrottiin, mikä terapiamuoto olisi hoitona tehokkain. Joona hakeutui terapiaan vielä saman vuoden lopulla.
Hän uskoo, että tilanne olisi nyt varmasti paljon pahempi, jos hän ei olisi saanut apua samantien. Joona kävi terapiassa jonkin aikaa omakustanteisesti.
– Olen siinä suhteessa hyvässä asemassa, että minulla oli mahdollisuus päästä hoitoon nopeasti.
Piru olkapäällä
Joonan pahimmat pakko-oireet liittyvät autolla ajamiseen. Päivittäiset pakkoajatukset ja toiminnot ovat kuormittavia ja vievät aikaa.
– Pahimpina hetkinä kroppa on autossa täysin jännittynyt. Joskus pyydän ystävää ajamaan tai mukaani, kun lähden autolla jonnekin – toisinaan otan mieluummin taksin.
Hyvinä päivinä Joona käy ajelemassa ilman ongelmia, ja pystyy myös nauttimaan siitä.
”
Pakko-oireista kärsivät pelkäävät puhua ääneen ehkä siksi, että heitä pelottaa tietynlaisen ’hullun’ leima.
Tarkistamisen pakko näkyy Joonan elämässä myös muilla tavoin. Toisinaan hän saattaa soittaa naapurilleen, että sulkiko varmasti kotinsa oven. Jokaisella kerralla Joona tietää, ettei ovi ole jäänyt auki, mutta päänsisäinen ääni pakottaa tarkistamaan asian silti. Soittaminen on ainut keino lopettaa ahdistuksen kierre.
– Pakko-oireista kärsivät pelkäävät puhua ääneen ehkä siksi, että heitä pelottaa tietynlaisen ’hullun’ leima. OCD on täysin järjen vastaista – se ääni on kuin piru olkapäällä, Joona kuvailee.
Kun pakkoajatuksia tulee, Joona pyrkii pistämään olkapäällä istuvalle pirulle vastaan.
– Vaikka se paholainen huutaisi, että tarkista peruutuspeilistä ajoitko jonkun päälle, vastaan, että eiköhän minut sitten löydetä, jos ajoin.
Avointa puhetta
Nykyään Joona käy Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa. Hän kokeili viime vuonna ensimmäistä kertaa myös mielialalääkitystä, sillä pakko-oireisuus on altistanut hänet ahdistuksen lisäksi myös masennukselle. Ensimmäinen lääke aiheutti kuitenkin paljon sivuoireita, ja Joona päätti lopettaa sen.
Hän aloitti uuden lääkkeen syksyllä 2022.
Lokakuun alussa hän heräsi ensimmäistä kertaa moneen vuoteen ilman ahdistusta.
– Se oli mieletön tunne. Koin olevani täysin oma itseni.
Uusi lääke on palauttanut Joonan toimintakyvyn, ja auttanut etenkin yleiseen ahdistukseen ja outoon oloon.
– Lääke ei ole poistanut pakko-oireisuutta. Tiedän, että pakko-oireet tulevat olemaan kanssani koko loppuelämän, ja olen sen asian kanssa ihan fine. En pelkää sitä enää. Se on osa mua, ja mun on ollut pakko hyväksyä se.
Nyt Joona tuntee olevansa mielenterveysongelmien kanssa sen verran sinut, että on valmis avaamaan matkaansa muillekin.
Hän haluaa rikkoa tabua ja antaa äänen myös nimenomaan miehille, jotka kamppailevat mielenterveysongelmien kanssa.
– Jos ihmiset tunnistavat minun tarinoistani itsensä, niin puhukaa läheisillenne ja terveydenhuollolle. Mitä kauemmin pitää pakko-oireisuutta sisällään, sitä voimakkaammaksi se kasvaa.
Kun Joonalla on huonompia päiviä, hän muistaa terapeutin sanat: ajatus on vain ajatus, eikä se, kuka sinä olet.
