Sutinen on huolissaan siitä, että ”vaikeat” kirjat jäävät helppojen hittien varjoon. Hän uskoo, että isoimmilla kustantamoilla olisi varaa julkaista enemmänkin haastavaa kirjallisuutta.
Kun koronapandemia iski Suomeen maaliskuussa 2020, Ville-Juhani Sutinen alkoi lukea.
Ei salaliittoteorioita tai oirekuvauksia, vaan työläinä pidettyjä kirjoja, joille aiemmin ei ollut riittänyt aikaa.
Siis sellaisia kuin Irmari Rantamalan tuhatsivuinen ”antiromaani” Harhama (1909) tai Arno Schmidtin Bottom's Dream (Zettel’s Traum, 1970), jossa teksti kulkee kolmessa rinnakkaisessa palstassa.
Monet kirjoista hän oli kerännyt mieleensä tai ihan konkreettisesti hyllyynsä. Esimerkiksi Dorothy Richardsonin kolmetoistaosaisen Pilgrimage-romaanisarjan neliniteinen painos pönötti hyllyssä pitkään juhlallisena ja vaikeasti lähestyttävänä.
Pandemia sulki Suomen ja tarjosi lukemiseen aikaa ja tilaa. Sutinen huomasi hamstraavansa hernekeittopurkkien sijaan kirjoja.
– Ajattelin, että pärjään vaikka viisi vuotta, kun on ympärillä näitä kirjoja, Sutinen kertoo puhelimitse kotoaan Jyväskylästä.
Työläistä kirjoista, joita Sutinen alkoi nimittää poikkeuskirjallisuudeksi, syntyi Avaimen kustantama esseekokoelma Vaivan arvoista. Se palkittiin tänään keskiviikkona Tieto-Finlandialla.
1,5 kirjaa vuodessa
Sutinen, 42, tajusi vasta hiljattain viettävänsä 20-vuotistaiteilijajuhlaa. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa Purut ja paperit julkaistiin vuonna 2002.
Sutinen kiinnostui kirjallisuudesta ja lukemisesta lukiossa, opiskeli sitä Tampereen yliopistossa ja ryhtyi parikymppisenä kirjailijaksi. Tavoitteena oli vältellä ”oikeita töitä”.
Niin myös kävi. Opiskeluajoista asti Sutinen on elättänyt itsensä kirjoittamalla.
– Myöhemmin se osoittautui ihan hyväksi päätökseksi. Se pakotti mut tekemään paljon erilaisia juttuja kirjallisuuden saralla.
Sutinen on kirjoittanut kirjakritiikkejä, esseitä, runoja, novelleja, romaaneja ja tietokirjallisuutta. Julkaistuja kirjoja on liki 30, eli niitä on tullut vuodessa melkein puolitoista kappaletta.
– Aika moni kirjailija tekee jotain ihan muuta arkityötä, ja kirjoittaa kirjoja sillä ajalla minkä saa nitistettyä itselleen. Mäkin teen kahta työtä, mutta molemmat sattuvat olemaan kirjojen kirjoittamista.
Tahti on mahdollinen apurahojen vuoksi, mutta myös siksi, että Sutisen kirjahankkeet pyörivät usein samojen aiheiden ympärillä ja tukevat usein toisiaan.
Sekin auttaa, että Sutinen vilpittömästi tykkää kirjojen tekemisestä.
– Olen alati kiinnostunut uusista asioista. Kun innostun, teen niin pitkälle, ettei kannata olla tekemättä loppuun asti. Lapsenomainen vilpitön innostus auttaa aika pitkälle.
Saa lukea autopilotilla
Vaivan arvoista jäsentyy vuosikierron mukaisesti kolmeentoista esseeseen. Se alkaa maaliskuusta ja Zettel's Traumista, ja päättyy reilua vuotta myöhemmin Uwe Johnsonin tetralogiaan Anniversaries (Jahrestage, 1983).
Sutinen käyttää keksimäänsä termiä ”poikkeuskirjallisuus”. Sillä hän viittaa teoksiin, jotka eivät kuulu kaanoniin, ovat poikkeavia muodoltaan ja käsittelevät poikkeuksellisia tiloja sekä ilmiöitä. Lisäksi ne ovat kaikki kirjoja, joihin hän tarttui poikkeusajassa.
Teksteissään Sutinen analysoi romaaneja ja niiden kerronnallisia keinoja tavalla, joka saa ne vaikuttamaan yllättävänkin houkuttavilta ja helposti lähestyttäviltä.
Yksi tavoite oli osoittaa, ettei työläys aina ole synonyymi vaikeudelle. Rebecca Westin Black Lamb and Grey Falcon (1941) on matkakertomus, joka nyt vain sattuu kestämään melkein 1200 sivua. Marguerite Youngin Miss MacIntosh, My Darling (1965) eksyy itsepintaisesti sivupoluille, mutta juoni itsessään on simppeli.
Sitä paitsi Sutinen antaa tiiliskiviin huojentavan lukuohjeen: on ihan ok, vaikka keskittyminen välillä herpaantuu.
– En usko, että paljoa menee välttämättä ohi, vaikka lukee autopilotilla kymmenen sivua. Jotain jää johonkin. Se on vain erilaista lukemista.
Valikoiva kaanon
West ja Young ovat esimerkkejä kirjailijoista, joiden pitäisi kaiken järjen mukaan olla klassikkonimiä. Sutinen sanoo taustatyötä tehdessään oppineensa paljon siitä, miten kapea kirjallisuuden kaanon on, ja kuinka se on hylkinyt esimerkiksi naisten tuottamaa kirjallisuutta.
Esimerkiksi Dorothy Richardsonin Pilgrimagea luettiin 1910- ja 1920-luvuilla James Joycen Ulysseksen rinnalla, Sutinen sanoo.
– Miksei me enää muisteta sitä? Miksei se ole kirjallisuushistorian sivuilla yhtä tärkeässä asemassa kuin Proust?
Sutinen peilaa esseissä omaa suhdettaan ”vaikeisiin suurteoksiin”, ja miten se on vuosien saatossa muuttunut. Nuorena kirjallisuuden opiskelijana hän saattoi kritiikittä rakentaa identiteettiään Marcel Proustin kaltaisten ”nerojen” varaan.
”Meni vuosia ja itse asiassa vuosikymmeniä, kunnes pystyin tunnustamaan itselleni, etten yksinkertaisesti juuri pitänyt Proustin proosasta sitä lukiessani ja nyt myös ymmärtäessäni lukemani”, Sutinen kirjoittaa kirjassa.
Hän haaveili Vaivan arvoista -kirjan kirjoittamisesta pitkään – ja iloitsee nyt, ettei siihen aiemmin tarjoutunut tilaisuutta.
– Sekin olisi ollut varmaan kohtuullisen hyvä, mutta ei missään nimessä niin hyvä, että sille olisi kannattanut myöntää Finlandia.
Koronakirjallisuuden vuosi
Kirjassaan Sutinen kantaa huolta siitä, että pitkiä romaaneja tunnutaan julkaisevan entistä vähemmän.
Nyt hän on valmis pyörtämään puheitaan – onhan Finlandia-ehdokkaissakin Heikki Kännön Ihmishämärä, jolla on pituutta yli tuhat sivua. Sutinen uskoo, että tässä kerätään koronapandemian hedelmiä.
– Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaiden joukossa on pari–kolme selvästi pandemia-ajan kirjaa.
Siitä Sutinen silti on huolissaan, että nykyään julkaistaan paljon ”mitäänsanomatonta kirjallisuutta”. Hän on aistivinaan tendenssin, jossa myyvä kirjallisuus nähdään oikeana kirjallisuutena, kaikki muu hylätään varjoon yliyrittämisenä tai tekotaiteena.
– Usein perustellaan, että [kaupallisista] kirjoista saaduilla rahoilla kustannetaan epäkaupallisempaa kirjallisuutta. Ehkä se osittain on noin. Näyttää, että varsinkin jättikustantamoiden voitot on niin suuria, että olisi varaa julkaista enemmänkin sitä haastavaa kirjallisuutta.
Finlandian ehdokasasettelulle Sutinen antaa kiitosta.
– Missään nimessä isot kustantamot tai nimet eivät dominoi. Myös raatien puheet olivat hyvin kirjallisuusmyönteisiä.
Toista kertaa ehdolla
Nuorempana Sutinen suhtautui palkintogaaloihin kaupallisena pönötyksenä. Nyt hän näkee niiden hyödyt. Hänen kirjansa sai varsin vähän huomiota ennen Finlandia-ehdokkuutta.
Sutinen oli ehdolla Tieto-Finlandiaan myös vuonna 2019 Ville Ropposen kanssa kirjoittamallaan teoksella Luiden tie – Gulagin jäljillä. Silloin voiton vei Jenni Räinän, Anssi Jokirannan, Pekka Juntin ja Anna Ruohosen Metsä meidän jälkeemme.
Hän huomauttaa, mikä kunnia on ylipäätään päästä ehdolle.
– Ehdokkaita on valitsemassa ammattimainen joukko. Heidän tehtävänsä on valita niin hyvät kirjat, ettei diktaattori voi valita väärin.
Sutisen oli tarkoitus tehdä tällä viikolla korjauksia seuraavaan kirjaansa, joka ilmestyy ensi keväänä. Sitä seuraavakin on jo suunnitteilla. Maanantaina kirjailijalle soitettiin kuitenkin ilouutiset, kun hän oli laittamassa lastaan päiväunille: ylilääkäri Hanna Nohynek oli valinnut hänen kirjansa ehdokkaista parhaaksi.
– Piti miettiä loppuviikko vähän uusiksi. Menee hyvää työaikaa siihen, että täytyy lähteä juomaan skumppaa Helsinkiin.
