Saksalainen lentäjä laskeutui luvattomasti Moskovaan punaisen torin vireen toukokuussa 1987. Neuvostoliiton ilmavoimat eivät tehneet mitään pysäyttääkseen pienlentokoneen tunkeilevaa matkaa valtion pääkaupunkiin.
– Kun sain tiedon lennosta, en voinut uskoa sitä, kenraali (evp) ja entinen Suomen puolustusvoimain komentaja Ari Puheloinen kirjoittaa juuri julkaistussa kirjassaan Sotilas ja työmies.
Puheloinen toimi tuolloin apulaissotilasasiamiehenä Suomen suurlähetystössä Moskovassa edustaen Suomen puolustusvoimain komentajaa ja raportoiden Neuvostoliiton sotilasorganisaatiosta.
Se, että luvaton lentokone oli noin vain lävistänyt Neuvostoliiton ilmapuolustuksen, hämmästytti Puheloista. Hän oli uskonut ilmapuolustuksen kykenevän pysäyttävää moiset yritykset. Kone oli kyllä havaittu, mutta venäläiset eivät olleet osanneet reagoida kummalliseen siviilikoneeseen. Vastuun siirto yhdeltä alueelta toiselle oli katkennut, eikä ollut selvää kenen tulisi toimia.
– Jos jotain tässä osoittaa sormella, niin se on päätöksenteko. Jos ylhäältä ei tullut käskyjä, ei uskallettu toimia oma-aloitteisestikaan, Puheloinen toteaa.
Venäläisten tapa nojata ylempien esimiesten auktoriteettiin oli tullut hänelle selväksi jo vuosia aikaisemmin, kun hän opiskeli Neuvostoliiton sota-akatemiassa.
Puheloinen käytti panssarivaunupataljoonassa neuvostoliittolaisia T-55 panssarivaunuja, mutta Neuvostoliitossa hänet koulutettiin moottoroidun jalkaväkipataljoonan komentajaksi. Kuva on kuvituskuva. AOP/Alamy
Neuvostoliiton sota-akatemiassa
Puheloinen ja kolme muuta suomalaista viettivät viisi kuukautta tutustumassa venäläiseen ja neuvostoliittolaiseen sodankäyntiin talvella 1978–79. Sitä kautta silloinen luutnantti Puheloinen, josta tuli myöhemmin Suomen puolustusvoimain komentaja, sai maistiaisen naapurimaan toiminta- ja koulutusmetodeista.
Kirjassaan hän kertoo, että suurin ero todellakin oli se, että neuvostoliittolaisella komentajalla oli vähemmän itsenäisyyttä ja vapautta tehdä päätöksiä. Esimieheltä täytyi aina saada hyväksyntä. Hän koki, että kotimaassa laskettiin enemmän komentajan intuition ja ajattelun varaan.
Moni asia koulutuksessa oli hyödyllistä ja mallikkaasti toteutettu. Elettiin kuitenkin Neuvostoliiton aikaa, jolloin sotilassalaisuudet pidettiin tiukkaan tallessa. Puheloinen kertoo, kuinka tarkat maastokartat kerättiin pois ja taltioitiin salaiseen kirjastoon sinetöidyssä laukussa aina kenttäharjoitusten jälkeen. Myöskin suomalaisten koulutettavien muistiinpanot herkistä aiheista tarkistettiin huolella.
– Vihot jäivät kurssin päätyttyä Neuvostoliittoon tarkastusta varten, ja ne toimitettiin meille myöhemmin Suomeen, Puheloinen kirjoittaa.
– Tarkastuksen yhteydessä ainakaan minun vihkoistani ei ollut poistettu sivuja eikä tekstiosia peitetty.
Elintarvikkeet Helsingistä
Ensimmäisen kerran Puheloinen oli vieraillut Neuvostoliitossa vuonna 1973. Jo silloin hän huomasi, että naapurimaan imago oli turhan kiiltävä.
Siitä huolimatta asuminen Moskovassa ei ollut erityisen haastavaa, kun hän toimi siellä apulaissotilasasiamiehenä vuosina 1986–1990. Suomalaisia arvostettiin ja hän pääsi matkustamaan Neuvostoliitossa ja tutustumaan eri alueisiin sekä edustustehtävissä että turistina.
Ulkomaalaisilla diplomaateilla oli tietenkin myös erioikeuksia. He asuivat vartioiduissa kerrostaloissa ja saattoivat hankkia elintarvikkeet Suomesta.
Neuvostoliiton loppuvaiheessa monista tuotteista oli pulaa Moskovassa, eikä tavallisilla kansalaisilla ollut mahdollisuutta tilailla tavaroita Helsingistä. Mittava inflaatio koetteli kansalaisia kun poliittisella kentällä kuohui ja tyytymättömyys kasvoi.
Neuvostoliitto hajosi pian sen jälkeen kun Puheloinen oli palannut jatkamaan uraansa Suomen puolustusvoimissa.
”Haluamme vahvat johtajat”
Puheloinen myöntää kirjassaan suurmahdin hajoamisen tulleen hänelle yllätyksenä. Poliittiset muutokset olivat suuria, mutta hän oli olettanut Neuvostoliiton selviävän niistä.
– Elettiin asemamaan historian murroskautta, ja tapahtumien seuraaminen ulkomaalaisena tarkkailijana oli äärimmäisen mielenkiintoista, hän kirjoittaa.
Valtionjohtaja Mihail Gorbatšovin uudelleenrakentaminen (perestroika) ja avoimuusperiaate (glasnost) aiheuttivat myllerrystä. Puheloisen rooliin kuului tarkkailla, kuinka nämä muutokset näkyivät yhteiskunnassa ja asevoimissa.
Hän kertoo, ettei Moskovassa ollessaan juurikaan huomannut sitä kritiikkiä, joka kohdistui Gorbatšoviin hänen lähipiirissään jo muutosten alkuaikoina. Avoimuusperiaatteen myötä varuskuntien oloista ja toiminnasta alettiin kuitenkin kirjoittaa kriittisesti, eikä pelkästään ylistävästi. Se oli jotakin aivan uutta.
Kirjassaan Sotilas ja Työmies Ari Puheloinen kertoo urastaan alkutaipaleelta aina komentajaksi asti ja esittää ajatuksia Suomen ja Pohjois-Euroopan tämänhetkisestä strategisesta tilanteesta. Timo Numminen
Paikalliset kollegat kuitenkin vakuuttivat, ettei esimerkiksi Varsovan liitto mitenkään voisi hajota. Puheloinen kertoo myös kysyneensä vuoden 1990 keväällä eräältä neuvostoliittolaiselta everstiltä, voisiko Gorbatšov tukijoineen väistyä niin, että muut jatkaisivat heidän aloittamaansa muutoksen prosessia. Siinä vaiheessa tyytymättömyys johtoon oli jo selkeää.
– Saattaahan se noinkin olla, mutta kyllä me venäläiset haluamme, että meillä on vahvat johtajat, jotka sanovat, mitä tehdään, Puheloinen kirjoittaa everstin vastanneen.
Vanha järjestelmä palautuu
– Kirjoittelua oli paljon, mutta asevoimien sisäisiä muutoksia minun Moskovan kaudellani ei paljon näkynyt, Puheloinen toteaa.
Muutokset, joita vaadittiin, olivat suuria ja hitaasti toteutettavissa. Myös asevoimien henkilöstövahvuuden leikkaaminen puoleen entisestä tuli vasta jälkeenpäin.
Moni asia yhteiskunnassa ja asevoimissa uudistui Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Joissakin on kuitenkin peruutettu takaisin lähtökuoppiin. Nyt voi taas joutua suuriin vaikeuksiin asevoimien kritisoimisesta. Avoimuuden aika on ohi.
– Pelkistäen sanottuna, taloutta lukuun ottamatta 2000-luvulla kansalaisen ja valtion suhteeseen on palautettu Neuvostoliiton aikainen järjestelmä, Puheloinen toteaa kirjassaan tarkastellessaan Venäjän nykyistä otetta kansalaisista.
