Kuvataide | Ollapa ”hienostuneesti nahistunut” – puupiirrosnäyttely on pikakurssi japanilaiseen estetiikkaan

Sinebrychoffin museossa avautunut puupiirrosnäyttely kiehtoo, mutta miten sitä katsotaan? Japanilaisen estetiikan asiantuntija, kirjailija Minna Eväsoja neuvoo alkuun.

Ensimmäinen asia, joka on hyvä tietää on se, että tunnelma on tärkeintä. Katsotaan vaikka Hiroshigen puupiirrosta yllä, jossa geishat tervehtivät toisiaan lumisateessa Gionin temppelin portin edessä.

Toki kuvan sommittelu on kiehtova ja värit hienostuneet, mutta huomio kannattaa kiinnittää siihen, miten lunta tulee taivaan täydeltä ja tuuli riepottelee kimonon liepeitä ja paperivarjoja.

Pelkkä teknisesti taitava kuva ei välttämättä kosketa japanilaisten esteettistä sielua.

”Tämä voi olla yksi syy, miksi Hiroshige on ollut Japanissa puupiirtäjistä rakastetuin”, pohtii japanilaisen estetiikan asiantuntija, kirjailija Minna Eväsoja.

”Hänen teoksissaan tuulen ja sateen voi aistia, ja sitä japanilaiset rakastavat.”

Puupiirroksessa kuvattu lumisade on Kiotossa aina esteettinen elämys. Yöllä satanut lumi jää harvoin maahan.

”Kun lunta sataa, siitä lähdetään nauttimaan temppelin puutarhaan. Pitää olla liikkeellä varhain, ennen kuin ihmiset tallovat sen.”

Sinebrychoffin taidemuseon torstaina avautunut näyttely Kirsikkapuun alla tuo nähtäväksi japanilaisia ukiyo-e-puupiirroksia Kansallisgallerian kokoelmista, ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen. Herkät teokset ovat esillä harvoin, viimeksi Ateneumissa vuonna 2000.

Ne ovat meistä sekä ajallisesti että kulttuurisesti kaukana, ja siksi niiden katsominen on erityisen antoisaa asiantuntijan kanssa.

Eväsoja kehottaa katsomaan toista Hiroshigen kuvaa.

Sarja Kolmekymmentäkuusi näkymää Fuji-vuorelle on puupiirrosklassikko, jota jo aikalaiset rakastivat. Puupiirrokset olivat kuin postikortteja ja toimivat matkustamisen korvikkeena.

”Japanilaiseen tapaan huomio kiinnittyy ensin puihin ja jokeen, sitten vasta Fuji-vuoreen. Pääteema jätetään usein taka-alalle, vähän piiloon”, Eväsoja kertoo.

Katso verivaahteran lehtiä, jotka varisevat hiljalleen puusta: Japanilaiset pitävät varisevia lehtiä mielenkiintoisempina kuin täyttä ruskaa, täyttä kuuta tai täydessä kukassa olevia kirsikkapuita, Eväsoja kertoo.

Täydellinen kauneus, kuten vaikka kirsikankukat, on vasta lähtökohta. Kun se ylitetään, päästään kohti epätäydellistä kauneutta, joka on kauneuden korkeampi muoto. Ajatus perustuu zen-buddhalaiseen tavoitteeseen tyytyä vaillinaisuuteen ja puutteeseen ilman, että ne herättävät tunteita ei-riittävästä tai kyvyttömyydestä.

”Esteettisessä ajattelussa liikutaan täydellisestä muodosta kohti lakastunutta kauneutta. Korkeimmalla tasolla on sellainen kylmän tai viileän nahistunut kauneus.”

Karu kauneus ei ole jotain vanhaa tai rikkinäistä, vaan usein hienostunutta ja kallistakin. Vaatimattomuus, syrjäisyys ja karuus vaativat hyvää silmää, tarkkaa tyyliä ja taloudellisia mahdollisuuksia toteuttaa sitä, Eväsoja selittää.

”Hyvä esimerkki ovat japanilaiset teehuoneet: on ylellisyyttä voida pitää yllä kaunista tilaa, joka on useimmiten tyhjillään.”

Yllä kuvattu estetiikka syntyi Japanin keskiajalla, ja puupiirrosvillitys tuli vasta myöhemmin, Edo-kaudella (1600–1868). Ukiyo-e-puupiirrosten tyyli pohjautui samaan esteettiseen tajuun, mutta muuten niissä oli kyse jostain aivan muusta:

Edo-kausi oli nimittäin Japanissa hedonismin ja kaupungistumisen aikaa. Sisällissotien jälkeen seurasi pitkä rauhan kausi, porvarisluokka vaurastui ja rahaa riitti puupiirroksiin ja kabuki-teatterissa käymiseen. Kulttuurielämän keskus oli miljoonakaupunki Edo, nykyinen Tokio.

Syntyi ukiyo, ”virtaava maailma”, urbaani ja kepeä elämäntyyli ja kulttuuri, jossa korostui hetkeen ja sen tarjoamiin elämyksiin tarttuminen.

Vaikka esimerkiksi Hiroshige teki myöhemmin puupiirroskuvia myös luontoaiheista, usein ukiyo-e-puupiirrokset keskittyivät kuvaamaan aikansa ihanaa hömppää, populaarikulttuuria ja haavemaailmaa – kabuki-teattereita, geishoja ja teehuoneiden kaunottaria.

Ukiyo-e-kuvat eivät olleet omana aikanaan taidetta vaan käyttötavaraa. Kirjankuvituksia, mainoksia, matkamuistoja ja ihailijakuvia. Niitä käytettiin monella tapaa, niin kansanvalistuksena, kotien koristamiseen kuin vaikka käärepaperina.

Edo-kaudella naisten elinpiiri laajeni kodin ulkopuolelle, ostoksille ja kylpylöihin, ja kaunistautumisesta tuli entistä tärkeämpää. Keski- ja yläluokkaiset naiset ottivat ukiyo-e-kuvien kampauksista ja ehostuksista mallia.

”Kurtisaanikuvat olivat ensimmäisiä muotilehtiä”, Eväsoja sanoo.

(Kurtisaanit tunnistaa kuvissa siitä, että heillä on hiuksissaan useita kampoja – tavallisilla vaimoilla niitä oli yleensä vain yksi – sekä siitä, että heidän vyönsä on solmittu eteen eikä taakse, jotta se oli helppo avata ja heittäytyä lemmenseikkailuihin.)

Ukiyo-e-kuvat kertovat siinä mielessä siis kaupunkikulttuurista ja siitä, miten elettiin, Eväsoja sanoo. Naiset nousivat ensimmäistä kertaa kuvien keskiöön, ja myös aktiivisina toimijoina. Vaikka kirjoittamassa kirjeitä, asettelemassa kukkia tai, hieman uskalletummissa kuvissa, peseytymässä.

Eroottiset ja anatomisesti yksityiskohtaiset shunga-kuvat olivat oma ja valtavan suosittu genrensä, mutta niitä Sinebrychoffin näyttelyssä ei näy – aistikkaita kimonon valahduksia kyllä.

Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyn juuret ovat vuodessa 1908.

Japonismi-villitys oli saanut eurooppalaiset taiteilijat pauloihinsa. Pitkän eristyksen päätteeksi Japani oli avannut kauppasuhteita länsimaihin, ja paperilyhdyt ja posliini virtasivat Eurooppaan, usein puupiirroksilla koristeltuihin papereihin käärittyinä.

Itä-Aasian eksotiikka sai valtaansa esimerkiksi Paul Gauguinin ja Claude Monet’n. Albert Edelfeltin Virginienkin taustalla on itämainen bambusermi, ja Helene Schjerfbeckin malleista moni on puettu kimonomaiseen asuun.

Villitys oli ehkä jo hiipumaan päin, kun Ateneumiin hankittiin Saksasta yli 650 puupiirroksen kokonaisuus. Nykyään Kansallisgallerialle kuuluva kokoelma käsittää noin 900 puupiirrosta, joista Sinebrychoffin taidemuseossa on esillä 140. Niistäkin joissain on nähtävillä käärepaperin taitokset.

Kokoelma koostuu Utagawa-koulukunnan taiteilijoiden puupiirroksista, erityisesti Kunisadan, Toyokunin ja Kuniyoshin, jotka kaikki piirsivät paljon kabuki-aiheita. Mukana on myös maisemia Katsushika Hokusailta (1760–1849). Vanhoilla päivillään Hokusai kuvasi erityisesti Fuji-vuorta, joka symboloi kuolemattomuutta.

Usein puupiirroksissa on symboliikkaa tai viittauksia esimerkiksi Genjin tarinaan, japanilaisen kirjallisuuden romanttiseen klassikkoon. Jos viittaukset menevät ohi, ei se haittaa: puupiirrokset viehättävät edelleen silmää runsaine yksityiskohtineen, sommitteluineen ja katsetta kuljettavine viivoineen.

Japanilaisista puupiirroksista voi nauttia monella tavalla, Minna Eväsojakin sanoo.

Kannattaa ainakin nauttia väreistä, kimonoiden kuvioinneista ja taka-alalta nousevista yksityiskohdista, hän ehdottaa. Tai vaikka siitä, miten viehättävästi kaunotarkuvissa on piirretty kasvoja kehystävä hiusraja.

Ja aina voi miettiä, löytyykö kuvasta jotain oikein hienostuneesti nahistunutta.

Kirsikkapuun alla – Japanilaisia puupiirroksia Sinebrychoffin taidemuseossa 15.1. saakka. Avoinna ti, to, pe 11-18, ke 11-20, la, su 10-17. Liput 16 e. Minna Eväsoja luennoi museolla 19.10. klo 18.