Maaret Kallion kolumni | Valititko jälleen tavallisen päiväsi tylsyyttä? Olet onnekas, vaikka et sitä itse huomaa

Tavallinen harmaa arki on toisille ankeutta, mutta monelle se on suurin unelma, kirjoittaa Maaret Kallio.

Mies katsoo aamulla tympääntyneenä kelloaan. Voi jumalauta, taasko yksi maanantai. Ikkunoiden takana päivä nousee harmaana, aurinkolomat on lusittu, eikä kahvinkeitinkään tuota tavallista ehompaa espressoa. Lapset kiukuttelevat, aivan kuten vanhempansakin.

Toisaalla aamu ei tunne tavallisuutta eikä kulje totuttuja teitä. Tämäkin päivä hakkaa pelkona takaraivossa ja soi epävarmuuden vapinana kehossa. Lapsen vointi on niin heikko, että sekunnitkin tuntuvat tunneilta. Isä silittää pienen hentoa tukkaa ja yrittää pysyä rauhallisena, vaikka itku on koko ajan kulman takana. Kunpa joskus, vielä joskus olisi vain ihan tavallinen maanantai.

Yksi pohtii huippu-uraansa kiihkeällä paatoksella ja toteaa, että intohimoisin kärki on harmillisen hukassa. Mistä saisi vähän lisää vauhtia, näyttävämpiä kierroksia tai vielä kirkkaampaa mainetta? Tässä kun on alansa huippu, ikäluokkansa super ja poikkeusyksilö. Uutta valmennusta, coachia, terapeuttia ja treeniä kehiin!

Toisaalla työpäivät ovat kokonaan katkolla. Masennus on murskannut alleen työtunnit, tulevaisuuden näkymät ja arjen rutiinit. Mieli on vajonnut kuiluun, josta toipuminen tuntuu mahdottomuudelta. Katsoessaan kauemmaksi hän näkee vain pimeyttä, mutta jossain sisimmässä elää hento toivo paluusta arkeen, työpäivien helminauhaan ja kahvitauon huonoon huumoriin.

Eräs miettii tilannettaan ja toteaa sen jälleen olevan yksi jättimäinen kriisi. Ei ole siis niin mitään vaatteita, joita laittaa päälle, eikä totisesti good hair day. Filtteri korjaa sen minkä valvominen maksattaa, mutta kaikkein parasta ratkaisua glow’n puutteeseen ei ole löytynyt vieläkään. Arkea on juostava pakoon glitteriin ja kuohuvaan ja selfieillä ilmaistava aina vähän uudempaa puolta itsestä.

Toisaalla nainen seisoo jähmettyneenä suihkun alla ja katsoo, miten viemäri vetää puoleensa yhä herkemmin irtoavia hiuksia. Hoidot ovat vasta alkaneet, mutta voimat tuntuvat jo loppuneen. Edessä on tuntematon taival, ja sen päässä unelma paluusta arkeen, maanantaiden tavalliseen tahmeuteen ja pizzaperjantain keveyteen. Ei hän tätä valinnut, eikä totisesti itselleen manifestoinut, mutta sairaudet eivät lupia kysele. Arki olisi ihme, jonka tylsyys on merkki terveydestä.

Yksi on valahtanut arki-iltana sohvan uumeniin ja kääntää väsyneen katseensa kohti tuttua kumppaniaan. Onhan se kieltämättä vähän nuhjuinen, vuosien kulussa vanhentunut, eikä enää niin filmaattinenkaan. Turvallinen toki, muttei aikoihin räjäyttävän viehko. Vieläkö jostain löytäisi parempaa? Sellaisen, joka tarjoilisi brunssin sänkyyn, rakastelisi tajun kankaalle ja avaisi intellektuelleja keskusteluita tähtitaivaan alla? Sellaisen jos saisi!

Toisaalla pisin mahdollinen ilta on viimein tullut päätökseensä. Lapset ovat aivan vaiti sängyissään, ja koti miltei särkyy hiljaisuuden painosta. Huuto on kaikunut taatusti naapuriin saakka, mutta kukaan ei puuttunut vieläkään. Mustelma kerää ihon alla jo väriään, hiukset on ravisteltu riidassa risukasaksi. Ei nuku lapsi, eikä vanhempikaan. Hetken mielessä käy kysymys: millaista mahtaisi olla tavallinen hiljaisuus?

Eräs nuori palaa koulusta, heittää tennarit eteiseen, vaikka aivan hyvin tietää, että ne kuuluisivat kaappiin. Hän tuijottaa tiktokkia samalla kun raahustaa huoneeseensa ja heittää repun lattialle. Tylsistä tylsin äiti käskee pesemään kädet ja huutelee syömään iänikuista makaroonilaatikkoa. Kehtaa rageta ruutuajoista ja kysellä koulupäivästä. Uskomatonta ankeuden maksimointia. Kaikilla muilla on taatusti paremmin.

Toisaalla nuori on paennut kodistaan ja raapinut vain repullisen tavaraa mukaansa. Kotimaa sortuu sodan alla, eikä paluusta ole tietoakaan. Äidin silmät ovat surusta sameat ja hädän paino vetää selän kumaraan. Illan tummetessa nuori katsoo kaukana kotoaan kohti taivasta ja toivoo, että saisi vielä joskus elää tavallista elämää. Sellaista, jossa voisi huolettomasti heittää tennarit nurkkaan ja päästä jatkamaan koulua. Voisikohan hän vielä joskus olla poliisi, lääkäri tai lentokapteeni?

Tai vaikka saada edes nukahtaa tavallisena iltana, tavallisen arjen keskellä, aivan tavallisessa elämässä.

Se vasta olisi jotakin.