Manuela Bosco ja Tuure Kilpeläinen käyvät säännöllisesti pariterapiassa – heillä on yksi asia, josta molemmat ovat ajoittain mustasukkaisia

Manuela Bosco täytti tänä vuonna 40 ja elää nyt elämänsä mullistavinta aikaa. Hänestä tuli keväällä äiti neljännen kerran, ja viime kuukaudet ovat saaneet hänet kyseenalaistamaan monia asioita, joita hän aiemmin piti itsestäänselvinä.

NEljäkymmentä ei ole taiteilija Manuela Boscolle vain numero. Se on rajapyykki, jolloin moni asia ja arvo hänen elämässään on joutunut puntariin.

– Elämä tuo usein nelikymppisenä eteen jonkinlaisen ”testin”, joka näyttää, mihin olet kiinnittynyt ja mihin seuraavien vuosikymmenten petiä pedataan: mikä on sinulle totta, mihin uskot ja luotat. Se voi tarkoittaa käytännössä isoa muutosta. Ei ole sattumaa, että puhutaan neljänkympin kriisistä, Manuela toteaa.

– Moni havahtuu elämän rajallisuuteen ja tekee elämäntapamuutoksen. Rupeaa tekemään jotakin, mistä on aina haaveillut, saa rohkeutta ja tiputtaa elämästään asioita pois.

Manuelalle kymmenen viime kuukautta ovat olleet elämän mullistavinta aikaa.

Hänestä tuli nelikymppisenä äiti neljännen kerran kahden keskenmenon jälkeen. Kotisynnytys kahden kätilön ja doulan ohjaamana oli Manuelan mukaan ”raju mutta kaunis”.

Hänellä on aiemmasta liitosta kaksi lasta ja muusikko Tuure Kilpeläisen kanssa kaksi. Lisäksi perheeseen kuuluvat Tuuren 15- ja 18-vuotiaat lapset.

– Lapsen syntymä tuo aina valtavan muutoksen elämään. Se on yksi luovimpia asioita, joita naiselle tapahtuu. Jotakin vanhaa menee siinä rikki ja jokin portti avautuu, Manuela kuvailee.

Pahimman surun keskenmenoista hän sanoo olevan ohi.

– Maailmankatsomukseni on helpottanut surutyötä. Ajattelen, että mikään ei tapahdu sattumalta tai vahingossa.

Surussaan hän kertoo päässeensä käsiksi sellaisiin asioihin ja tunteisiin, joihin ei ollut aiemmin päässyt.

– Suru ja kipu olivat sen verran voimakkaita, että ne nostivat pintaan kaikenlaiset keskeneräisyyden ja epäonnistumisen tunteet. Samoin pelon ja tietoisuuden elämän rajallisuudesta – mutta myös kiitollisuuden.

Manuela sanoo, ettei ole varma, puhuisikohan hän näin, jos ei olisi tullut enää raskaaksi.

– En tiedä, missä kohtaa olisin tämän asian kanssa. Nyt nämä sielut ovat minulle hyvin läheisiä ja läsnä hengen tasolla koko ajan.

Lapsuus loppuu 40-vuotiaana

Viime kuukaudet ovat olleet Manuelalle myös kyseenalaistamisen aikaa. Hän on pohtinut, mitkä asiat eivät enää palvele hänen elämäänsä – kuten hän asian muotoilee. Hän on miettinyt, miten pahasti on lokeroinut itsensä tiettyihin tavoitteisiin, uskomuksiin ja ajatusmalleihin.

Hän on myös tutkiskellut, miten hän on sabotoinut itseään: jättänyt tekemättä asioita muiden tai omien mielipiteiden tai itse-epäilyjen takia ja millaisista ”valheellisista indentifikaatioista” hänen olisi aika luopua.

Vaikka myllerrys mielessä on ollut suuri, se on ollut Manuelasta myös hyvin luonnollista.

– Joogafilosofian mukaan lapsuus loppuu 40-vuotiaana. Nelikymppisenä minulla on tarpeeksi tietoa, elämänkokemusta ja ihmissuhteita koettuna. Tiedän tässä vaiheessa jo paljon itsestäni ja taidoistani työssä, mutta myös uusia asioita ja muotoja voi löytyä.

Niille hän haluaa antaa tilaa. Mutta antaa kunnian myös menneelle.

– Mikään kokemani ei ole mennyt hukkaan, menneillä on suuri merkitys. Oleellista on herätä siihen, ketä palvelen: egoani vai elämää, joka virtaa lävitseni ja kuiskii ehkä jotain muuta kuin mitä mieleni minulle oli suunnitellut.

Manuela on myös punninnut suhdettaan rahaan ja materiaan.

– On tärkeä valinta, lähteekö hengen, sielun ja sydämen mukaan vai tarttuuko materiaan niin vahvasti, että se ohjaa elämää, Manuela toteaa.

Helppoja muutokset ja valinnat eivät ole olleet.

– Täyttymistä edeltää aina tyhjentyminen. Kasvu vaatii yleensä pimeän jakson, kuten kaikki rohkeus. Se on testi: luotanko sisimpääni – omaan kompassiini.

Tietoisuus elämän rajallisuudesta

Neljänkympin ikä on myös vahvistanut Manuelan ymmärrystä elämän rajallisuudesta.

– Tietoisuus siitä ohjaa valintojani. Ihan sellaisista päätöksistä lähtien, missä asumme, hän toteaa.

– Ajattelen elämän rajallisuutta ja kuolemaa päivittäin. Tässä iässä ymmärrän, että en elä välttämättä yhtä pitkään kuin olen tähän mennessä elänyt tai ainakaan kovin paljon pidempään.

Manuela pohtii paljon sitä, mitkä ovat niitä asioita ja arvoja, jotka hänen elämäänsä oikeasti ohjaavat – ja elääkö hän niiden mukaisesti. Millä tavoin elämä muuttuisi, jos hänen feminiini puolensa saisi lisää tilaa ja päättäisi suunnan?

– Feminiini on arvaamaton, luova ja kokonaisvaltaisesti elämän puolella. Se näkee kauas ja hoivaa sekä parantaa kaikkia olentoja. Mitä tuo energia minussa haluaa luoda elämääni?

Manuela ajattelee, että ihmisen matka maapallolla liittyy muistamiseen, siihen keitä me oikeasti olemme.

– Valo ja rakkaus on kuolematon ytimemme. Tuohon rakkauteen on olemassa monia teitä.

Hänelle tienä toimivat kundaliinijooga ja tiivis luontoyhteys. Opit Manuela on vienyt arkeensa.

Rajallisuuden tajuaminen on vaikuttanut myös Manuelan ihmissuhteisiin ja muuttanut hänen käsitystään sitoutumisesta.

– Jos aikaisemmin takaportti on ollut enemmän auki ja olen ajatellut, että lähteminen on helppo ratkaisu, niin nyt koen, että se ei ole yksinkertainen vaihtoehto. Toki sekin vaihtoehto on absoluuttisella tasolla olemassa, ja mitä tahansa voi elämässä tapahtua.

Manuela ja Tuure ovat myös juhlistaneet sitoutumisensa syvyyttä. Neljä vuotta sitten maistraatissa naimisiin mennyt pari järjesti syksyllä hääjuhlat.

– Olemme olleet yhdessä yhteensä viisi vuotta. Nyt uskallamme mennä naimisiin ystävien edessä, Manuela sanoo nauraen ja vakavoituu sitten.

– Se liittyy tiiviisti sitoutumiseen. Sitoutuminen on kivijalka ja turva siitä, että saamme tämän kuvion toimimaan.

Enemmän rohkeutta ilmaista tarpeet

Sitoutumisesta ja ajankäytöstä Manuela keskustelee Tuuren kanssa paljon sekä kotona että pariterapiassa. Terapia on heille yksi tapa ennakoida asioita.

”

Olemme kummatkin ajoittain mustasukkaisia ajankäytöstä.

– Meillä on ajoittain suhteellisen haastavat olosuhteet: kuusi lasta, kummallakin freelancer-työt, paljon projekteja, epäsäännölliset aikataulut ja epäsäännölliset tulot. Lisäksi molemmilla on omia oleellisia tarpeita, mutta myös halu löytää aikaa sekä itselle että toiselle. Ja tarve, että sen sallii niin itselle kuin toisellekin, Manuela luettelee.

– Olemme kummatkin ajoittain mustasukkaisia nimenomaan ajankäytöstä. Jos me jostain riitelemme, se on 75-prosenttisesti tämä: kuinka paljon kumpikin voi mennä ja miten hoidetaan lapsiarki.

Manuela antaa esimerkin. Tuure on kesän päätyttyä hyvästellyt pitkäaikaisen yhtyeensä Kaihon karavaanit, mutta kesä meni vielä kiertäessä eri puolilla Suomea.

– Tällaiset asiat voisivat katkeroittaa helposti, Manuela toteaa.

Tuure tunnetaan kulkuri-imagostaan. Manuela puolestaan on ollut suhteen alusta asti kotona lasten kanssa, mutta yhtä lailla myös hän kaipaa omaa tilaa ja liikkumista.

– On hienoa, kun Tuure pystyy tunnistamaan, että minulla on sama vapauden tarve ja hän antaa minulle siihen myös mahdollisuuden.

Joskus uhriutuminen meinaa nostaa päätään, mutta Manuela on tajunnut, että se ei ole ratkaisu.

– Minä en ole uhri. Olen itse elämäntilanteeni valinnut, ja voimme Tuuren kanssa löytää keinoja, että molemmille järjestyy myös aikaa olla itsekseen. Tämä on alituista tasapainon hakua, hän sanoo.

– Jos jää kiinni lillukanvarsiin, elämä menee siinä. Niitä lillukanvarsia kyllä löytyy. Avioliitossa on aika olennaista miettiä, onko minun pakko olla aina oikeassa vai onko rauha tärkeämpi. Meillä suhde on koko ajan mennyt harmonisempaan suuntaan.

Puolisona Manuela sanoo oppineensa nyt nelikymppisenä havaitsemaan ja ilmaisemaan tarpeensa aiempaa rohkeammin.

– Kerron pelkäämättä tarpeeni ja ajattelen, että katsotaan, mitä toinen sanoo.

Suhteen alkuaikoina piti kehittää omaa ymmärrystään tilanteissa, joissa toisen tavat poikkesivat omasta tavasta toimia ja jotka välillä aiheuttivat myös mustasukkaisuutta – mutta eivät romanttisessa mielessä, Manuela lisää.

– Ne olivat niitä mitättömiä asioita, niitä lillukanvarsia, Manuela toteaa.

– Mitä kauemmin toisen kanssa niin sanotusti rassaa samaa pyörää, sitä paremmin toisen oppii tuntemaan. Olemme menneet monista asioista läpi ja päässeet eteenpäin.

Elämän haastavin oppi: lapset

Manuela sanoo olevansa nykyään aiempaa rennompi äiti. Syy on yksinkertainen: kun on neljä lasta sylivauvasta alakoululaiseen, kapasiteetti kontrolloida kaikkea yksinkertaisesti vähenee.

Ihanaa rennon mutsin mielikuvaa Manuela ei itsestään kuitenkaan halua luoda.

”

Minulla on tulinen luonne, joka triggeröityessään herää nopeasti.

– Olen täysin keskeneräinen äitinä. Tapani olla äiti poikkeaa monen ideaalitavasta olla äiti.

Välillä Manuela on omissa maailmoissaan. Välillä haasteena on pysyä rauhallisena ja kärsivällisenä.

– Minulla on tulinen luonne, joka triggeröityessään herää nopeasti. Lapset peilaavat asioita takaisin, se on tosi suoraa infoa minulle. Lapset ovat ehdottomasti elämäni haastavin oppi. Ja upein.

Oma keskeneräisyys on välillä tuskallistakin kohdata.

Hermostuessaan Manuela sanoo menevänsä toisinaan nelivuotiaan tasolle, toisinaan hän löytää itsensä väittelemästä kahdeksanvuotiaan kanssa.

– Se on raivostuttavaa huomata kerta toisensa jälkeen. Aina tulee uusi tilanne, jolloin mietin, että mikähän osa tällä kertaa minussa, 4-vuotiaana tai 8-vuotiaana, on jäänyt jotain vaille.

Manuelasta paras asia, jonka vanhempi lapselleen voikin tehdä, on työskennellä itsensä kanssa, jottei alitajuisesti siirrä omia käsittelemättömiä asioita tai traumoja eteenpäin.

Manuela on jo vuosia sijoittanut sekä aikaa että rahaa henkiseen kasvuunsa. Hän haluaa parantaa kykyään rakastaa itseänsä ja muita.

Kun muut vielä aamulla nukkuvat, Manuela aloittaa päivän meditoimalla, joogaamalla ja keskittymällä seremonioihin rakentamansa alttarin ääressä. Keväällä hän aloitti vuoden kestävän shamanistisen astrologian kurssin, ja syyskuun alussa starttasi kundaliinijoogaopettajakoulutus.

– Molemmat antavat minulle työkaluja todellisen itsen eli totuuden muistamiseen, siihen kuka minä olen. Ja että me kaikki olemme yhtä.

Hyvästi lokerointi ja epäilyt!

Uusia tuulia työelämässä riittää muutenkin. Manuelan uusin valloitus on oma podcast. Hän tekee Podimo-podcastalustalle Luvattu maa -ohjelmaa, jossa hän keskustelee vieraidensa kanssa esimerkiksi luovuuden ja hengen yhteydestä, tietoisuudesta ja läsnäolosta. Vieraina ovat muun muassa muusikkopariskunta Chisu ja Jori Sjöroos, yrittäjä Antero Vartia, henkinen valmentaja Emilia Vasko-Kujala, näyttelijä Pamela Tola ja oma mies, Tuure.

Lisäksi Manuelan ja Tuuren perustamalta lifestylebrändi Boskililta tulee kaksi uutta mallistoa, joista toisen, Pohjolan Tietäjänaiset -malliston Manuela on tehnyt suunnittelija Marita Huurinaisen kanssa. Toinen on virkatuista isoäidin neliöistä tehty vaatemallisto, jolla Manuela haluaa nostaa perinteisen käsityön arvoa. Eri-ikäisiä virkkaajia on rekrytty ympäri Suomen.

Nyt nelikymppisenä monitaituri on lakannut pohtimasta, mikä on hänelle ammatillisesti mukamas sallittua. Hän on opetellut olemaan piittaamatta lokeroinnista ja muiden epäilyistä. Manuelasta entinen huippu-urheilija voi ihan hyvin olla taidemaalari, näyttelijä ja taiteilija. Tehdä vaikka kymmentä muutakin asiaa.

Hän muistuttaa, että sen, minkä me kiellämme muilta, sen me kiellämme myös itseltämme.

– Tuomiomme kertovat enemmän itsestämme kuin tuomion kohteista.

– Jos alan uskoa ulkoa annettua normatiivia ja sivuutan oman totuuteni, se on hukkaan heitettyä elämää.

Oman totuuden Manuela löytää hiljentymällä. Luonto on hänen vahvin maadoittajansa.

– Hiljentymisen kautta tuleva tieto on niin voimakasta, että millään ulkopuolisella mielipiteellä ei ole merkitystä.

Siitä tiedosta löytyy myös ilo ja nöyryys elämän suuruutta kohtaan.

– Ajattelen, että ilo on kaikkein parantavimpia ja tärkeimpiä asioita. Ilo ei voi olla väärässä.