Mikko Marttinen
Phoenix, Arizona
Seitsenvuotias Matti Hanhila heräsi 12. heinäkuuta 1917, kun hänen perheensä kodin ulko-oveen jyskytettiin. Matin vuode oli olohuoneessa, samoin ovi. Poika katsoi vuoteestaan, kun hänen isänsä Felix meni vastaamaan koputukseen.
Arizonan aamuaurinko oli vielä matalalla, ja oven avauduttua valo tulvi huoneeseen. Se piirsi kuistille usean miehen siluetit. Heillä oli kiväärit kädessään, ja he olivat tulleet hakemaan Felixiä.
Felix säilytti ovenkarmin päällä puoliautomaattista pistooliaan. Hänen silmänsä hakeutuivat aseeseen.
Matti oli ollut Amerikassa kolmivuotiaasta, joten lännenelokuvien kuvasto oli hänelle tuttua. Hetken hän toivoi, että Felix tarttuisi pistooliin ja selvittäisi välinsä miesten kanssa lännensankarien tyyliin.
Felix kuitenkin tajusi vastarinnan olevan turhaa. Miehet veivät hänet mennessään. Pian myös Matti ja hänen äitinsä Helmi joutuivat jättämään kotinsa.
Matt Hanhila junior esittelee isänsä Matti Hanhilan yli sata vuotta vanhaa kuvaa. Kuva: Mikko Marttinen
Kaivosmies Felix Hanhila oli yksi niistä yli tuhannesta miehestä, jotka karkotettiin Bisbeestä New Mexicon autiomaahan tuona heinäkuisena päivänä. Joukossa oli satakunta suomalaista. Useimmat karkotetuista eivät koskaan palanneet kaupunkiin.
Harva amerikkalainen on kuullut Bisbeen karkotuksesta, mutta sillä on tärkeä rooli Yhdysvaltain teollisuushistoriassa. Se oli yksi episodeista, jotka murskasivat nousussa olleen amerikkalaisen työväenliikkeen.
Yhdysvallat teollistui 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä valtavalla tahdilla. Maaperästä revittiin öljyä ja mineraaleja, tehtaat muuttivat ne teräkseksi ja kulutustuotteiksi, rautatiet kuljettivat ne eri puolille mannerta.
Maahan syntyi satumaisen rikkaiden teollisuussukujen yläluokka. Vauraus ei kuitenkaan valunut kaikille.
Työläiset raatoivat tehtailla ja kaivoksilla pitkiä päiviä likaisissa ja vaarallisissa olosuhteissa. Koska laivat toivat uutta työvoimaa Euroopasta jatkuvasti, eivät omistajat katsoneet tarpeelliseksi kohentaa työntekijöidensä palkkoja tai oloja.
Ei ihme, että Euroopassa uusien siirtolaisten mukana saapuneet ajatukset luokkataistelusta saavuttivat näissä olosuhteissa suosiota. 1900-luvulle tultaessa myös yleinen mielipide alkoi kääntyä teollisuuspohattoja vastaan.
Suurin siirtolaisaalto Suomesta Yhdysvaltoihin osui juuri näihin aikoihin. Koska suomalaiset joutuivat tuoreina tulokkaina huonoimpiin hommiin, olivat he vahvasti edustettuna myös työväenliikkeessä.
Felix Hanhila syntyi Alahärmässä 1887 ja meni naimisiin 18-vuotiaan Helmi Törnin kanssa tammikuussa 1909. Matti syntyi yhdeksän kuukautta myöhemmin, ja jo helmikuussa 1910 Felix seilasi Amerikkaan etsimään perheelle leveämpää leipää.
Felix meni ensin Minnesotan suomalaisseuduille. Helmi ja Matti seurasivat perässä kolme vuotta myöhemmin. Minnesotasta perhe muutti Arizonaan, jossa Felix löysi töitä Shattuckin kuparikaivoksessa Bisbeessä.
Felix Hanhila kuvattuna noin vuonna 1918. Kuva: Hanhilan suvun kotialbumi
Bisbee oli Arizonan kuparikaupungeista suurin ja tuottoisin. Sen kaivoksissa työskenteli lähes 5 000 miestä. Käytännössä kaupunki oli kolmen suuren kaivosyhtiön vallassa. Niistä suurin eli Phelps Dodge hallitsi myös Bisbeen suurinta sanomalehteä Daily Review’tä.
Ensimmäinen maailmansota nosti kuparin kysynnän ja hinnan pilviin. Bisbeen kaivoksissa maksettiin työntekijöille maan korkeimpia palkkoja, mutta myös elinkustannukset olivat kovat. Kaivosmiehet tunsivat, että he eivät saaneet osaansa voitoista ja alkoivat järjestäytyä.
Lännen kaivoksissa vellonut lakkoaalto saavutti Bisbeen 27. kesäkuuta 1917, kun kaupungin kaivosmiehet marssivat ulos työpaikoiltaan. Kaivosten johtajat eivät suostuneet neuvottelemaan lakkoilijoiden kanssa vaan syyttivät näitä epäisänmaallisuudesta ja sotaponnistusten sabotoinnista.
Propaganda toimi. Kaivosyhtiöt kokosivat kaupunkilaisista joukon vartijoita, joille kaupungin sheriffi myönsi poliisinvaltuudet. Lakko sujui rauhallisesti, ja parin viikon päästä sen voima alkoi hiipua. Sadat kaivosmiehet palasivat töihin.
Se ei kuitenkaan riittänyt kaivosyhtiöille, kirjoittaa James W. Byrkit kirjassa Forging the Copper Collar:
”He halusivat saada osavaltion ehdottomasti, eksklusiivisesti ja täydellisesti hallintaansa. Se tarkoitti kaikkien ammattiliittojen vaikutuksen eliminoimista Arizonan jokaisessa kaivoskaupungissa.”
Kaivospomot, sheriffi ja satakunta lakkoa vastustavaa kaupunkilaista kokoontuivat illalla 11. heinäkuuta. Kokouksessa päätettiin, että seuraavana aamuna tapahtuisi ratkaiseva isku. Noin 2 000 aseistettua kaupunkilaista hälytettiin aamuyön tunteina kokoamaan lakkoilijat.
Felix Hanhila ja muut kodeistaan ajetut kaivosmiehet koottiin aukealle Bisbeen postikonttorin edessä. Sieltä asemiehet marssittivat heidät viiden kilometrin päähän naapurikaupunki Warrenin baseball-kentälle.
Kentälle oli koottu noin 2 000 miestä. Heille luvattiin vapaus, mikäli he suostuisivat välittömästi palaamaan töihin ja vannoutumaan irti ammattiliitosta. Sadat tarttuivat tarjoukseen, mutta Felixin piti päänsä.
Felixin motiiveista ei ole jäänyt tietoa jälkipolville. Ehkä hänet sai jäämään työväenaate, ehkä suuttumus asemiesten laitonta toimintaa kohtaan, ehkä joukossa liikkunut huhu mahdollisista vahingonkorvauksista. Joka tapauksessa hän oli yksi niistä noin 1 200 miehestä, jotka lastattiin odottamassa olleisiin 23 karja- ja lastivaunuun.
Sadat miehet odottivat lastausta karja- ja rahtivaunuihin. Kuva: University of Arizona Libraries Special Collections
Bisbeen karkotetuista on säilynyt epätäydellinen lista, jossa on 900 nimeä. Näistä 77:n kohdalla kansalaisuudeksi on ilmoitettu suomalainen.
Kunkin miehen kohdalla kerrotaan myös, ovatko he saaneet Yhdysvaltain kansalaisuuden, osallistuneet kutsuntoihin ja ostaneet sotaobligaatioita. Felix Hanhila oli yksi harvoista, jonka kohdalla jokainen ehto täyttyi. Kaiken järjen mukaan hän oli lojaali amerikkalainen, mutta sekään ei säästänyt häntä karkotukselta.
Juna nytkähti liikkeelle kello 11 itään kohti Columbuksen kaupunkia New Mexicossa. Se saapui perille 21.30. Paikalliset viranomaiset eivät kuitenkaan olleet kaivosyhtiöiden tempauksesta mielissään vaan lähettivät junan takaisin. Aamuyöllä juna pysähtyi autiomaahan, ja kaappaajat poistuivat paikalta.
Päivän koittaessa New Mexicon kuvernööri Washington Lindsey päätti, että karkotetut miehet tulisi ottaa suojaan Columbuksessa sijainneeseen armeijan tukikohtaan. Miehille oli tehty selväksi, että he eivät olisi enää tervetulleita Bisbeehen.
Matti Hanhila kirjoitti lähes 60 vuotta myöhemmin tapahtumista lehtiartikkelin. Hän muisteli, kuinka hankalaan tilanteeseen hänen äitinsä joutui. Helmi ei puhunut kunnolla englantia, ja kaupunkilaiset suhtautuivat karkotettujen perheisiin vihamielisesti.
Helmi päätti myydä perheen talon. Se ei ollut vallitsevissa olosuhteissa helppoa.
”Muistan varsin elävästi kauppapäivän, sillä äitini antoi minun nähdä pienen hyppysellisen 20 dollarin kultakolikoita, jotka kaupasta saimme”, Matti Hanhila kirjoitti.
Helmi ja Matti seurasivat perheen isää Columbukseen. Osa karkotetuista miehistä oli jo jättänyt tukikohdan ja lähtenyt eri puolille maata. Osa odotti edelleen, että asiat selviäisivät Bisbeessä.
Matille aika tukikohdassa oli seikkailu. Sotilaat leikkivät pojan kanssa ja kutsuivat häntä ”pienimmäksi lakkolaiseksi”.
Vaikka jopa presidentti Woodrow Wilson tuomitsi Bisbeen karkotuksen, ei lakkolaisilla ollut enää kaupunkiin asiaa. Lopulta sotaministeriö lopetti heidän ylläpitonsa, ja Hanhilatkin joutuivat lähtemään etsimään onneaan muualta.
Vuonna 1920 Felix palasi Bisbeehen salanimen turvin. Hän sai jälleen töitä kaivoksista. Niissä hän työskenteli eri puolilla Arizonaa koko ikänsä. Felix kuoli 55-vuotiaana keuhkosairauteen. Vuodet maan alla veivät veronsa.
Entä mitä kävi ”pienimmälle lakkolaiselle”? Helmi ja Felix erosivat pian Bisbeen dramaattisten tapahtumien jälkeen, ja Matti kasvoi sukulaisten luona isojen järvien maisemissa pohjoisessa. Hän kävi kaksi vuotta Michiganin teknistä yliopistoa kunnes lähti isänsä luokse kaivostöihin Arizonaan.
Toisin kuin isänsä, Matti ei jäänyt kaivoksiin. Hän teki työuransa julkisissa kouluissa ja luki itsensä aina kasvatustieteen tohtoriksi. Opettajana ja rehtorina toimiessaan hän myös valmensi koulujen urheilujoukkueita. Yksi Hanhilan oppilaista oli Vincent Furnier, jonka musiikkimaailma tuntee nimellä Alice Cooper.
Glendale Community Collegen urheilustadion on nimetty kovan urheilumiehen muistoksi Matt O. Hanhila Fieldiksi. I-kirjain putosi miehen etunimen lopusta Amerikassa.
Matt Hanhila kuoli auto-onnettomuudessa 1992. Hänen kolme tytärtään seurasivat isäänsä opettajaksi. Ainoasta pojasta Matt juniorista tuli ortodontisti. Ilta-Sanomat tapasi eläkeläisen Phoenixissä.
– Isäni oli erittäin sivistynyt. Jos kaupungissa jollain oli jokin käytännön ongelma, he tulivat yleensä kysymään neuvoa häneltä, Matt Hanhila junior muistelee.
Vaikka Bisbeen pienimmälle lakkolaiselle kävi lopulta hyvin, amerikkalaisesta työväenliikkeestä ei voi sanoa samaa. Kaikki karkotuksen järjestäjät saivat oikeudessa vapauttavat tuomiot, ja ammattiliittojen toiminta lakkasi Bisbeessä.
Myös muualla Yhdysvalloissa liittojen kultakausi oli 1920-luvulle tultaessa ohi. 1930-luvun lama ja toinen maailmansota voimistivat hetkellisesti työväenliikettä ennen kuin 1950-luvun kommunistivainojen aikaan tehdyt lait heikensivät ammattiliittojen voimaa. Nykyisin vain reilu 10 prosenttia Yhdysvaltain työvoimasta kuuluu liittoihin, kun Suomessa luku on 75 prosenttia.
Matt Hanhila oli opettajanuransa aikana ammattiliiton jäsen. On helppo kuvitella, että heinäkuun 1917 tapahtumilla oli valintaan vaikutuksensa.
