Meidän ei kannata epäröidä, kun reitti Natoon avautuu, kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola.
Mika Aaltola
Väärän päätöksen riskit ovat kouriintuntuvia, mutta niistä oppii. Pitkän päälle päättämättömyys puolestaan johtaa kauhuun. Emme tiedä, mitä teemme tai sitten puuhaamme monia asioita ilman yhdistävää strategista mieltä. Suomen osallistuminen Afganistanin sotaan on tästä hyvä esimerkki. Siellä oltiin liian monesta hyvästä syystä. Koko lännen operaatio perustui yhteiseen tekemiseen. Päämäärät vain eivät olleet yhteisiä, epämääräisiä ja usein keskenään ristiriitaisia. Kokonaisvaikutus oli, että operaatio oli päämäärätön. Kuten usein, päämäärätön tekeminen romahti kauhuun Kabulin lentokentällä elokuussa 2021. Vladimir Putin haistoi lännen tahdottomuuden. Tahtojen kampailussa Venäjä voittaisi helposti Afganistanissa oireilleen lännen.
Opimmeko me Afganistanin epäonnistumisesta mitään? Emme juuri. Kukaan ei tunnu tietävän lännessä, mihin pyrimme Ukrainassa. Saksassa puhutaan, ettei Ukraina saa hävitä. Mitä tämä tarkalleen tarkoittaa? Yhdysvalloissa sanotaan, että Ukrainan pitää voittaa. Mutta mikä tämän määritelmä tarkalleen ottaen on? Kun tavoitteet eivät ole selviä, loppunäytelmästä saattaa tulla pitkä ja vaarallinen kuten Afganistanissa. Se saattaa loppua myös huonosti, kauhuun. Päättämättömyys, vähittäisyys ja viivyttely ovat epäonnistumisen vanhempia.
Onneksi ukrainalaisille asia on selvä. Maan ja kansalaisten vapauttaminen vainolaisen vallan alta. Tämä koskee koko aluetta, mukaan lukien Krim. Meille asia ei ehkä ole selvä ja sitä ei haluta määritellä, mutta ukrainalaisethan tätä taistelua taistelevat. Me muut olemme neutraaleja ja sotaan osallistumattomia. Selkeä yhteinen tahtotila puuttuu loppupelin varalta. Tämä on enteilee Afganistanin-tautia. Mahdollisuus kannattaa ottaa Suomessa vakavasti. Meidän pitää tukea päättäväistä asennetta, ei ainoastaan Suomen omien päätösten osalta, vaan myös läntisen ponnettomuuden estämiseksi. Ukrainalle pitää luoda myös selkeä visio suhteessa Natoon ja EU:hun.
”
Venäjällä vedotaan toisen maailmansodan rauhansopimuksiin tai jopa aikaisempiin Venäjän laajentumisiin. Tämä tien hyväksyminen veisi vähitellen pohjan myös Pohjolan rauhantilalta.
Ehkäpä päämäärä voidaan ulkoistaa Ukrainalle. Tuemme heitä heidän määrittelemässään päämäärässä, joka on koko Ukrainan vapauttaminen. Se olisi välttämätöntä myös kansainvälisen oikeuden näkökulmasta sekä oikeudenmukaisen ja kestävän rauhan aikaansaamiseksi. Oikeudenmukaisuus vaatii Ukrainan tukemista, kunnes koko alue on palautettu. Venäjällä vedotaan toisen maailmansodan rauhansopimuksiin tai jopa aikaisempiin Venäjän laajentumisiin. Tämä tien hyväksyminen veisi vähitellen pohjan myös Pohjolan rauhantilalta.
Putinin Venäjä näkee sodan tahtojen kamppailuna. Päättäväisempi voittaa. Venäjän kyky uhrata miehiään tykinruokana on rajaton, holtiton. Päättämättömän lännen tulee ymmärtää, ettei Venäjän sotamenestys ole leikin tai tasapainon hakemisen paikka. Jos Venäjä voittaa sodan, se jatkaa sotimista. Venäjä on yhä enemmän radikaali suurvaltatoimija. Se kyky perääntyä järkevän harkinnan kautta laskee kaiken aikaa. Se laittanee peliin kaiken, mitä laitettavissa on. Se on valintansa tehnyt ja kokee olevansa kovin päämäärätahtoinen.
Suomessa pitää ymmärtää, mitä pitkä ja kroonistuva sota tarkoittaa, varsinkin jos Venäjä pitkän päälle menestyy. Venäjän radikalisaation edetessä yhä syvemmälle maa muodostaa seuraavan vuosikymmenen aikana ehkä kituliaan mutta samalla kivuliaan haasteen lännelle.
Naapurimme Venäjä, joka laskee erityisesti Suomen Pohjolassa etupiiriinsä, aloitti sodan naapurustossamme. Tämä havahdutti suomalaiset pitkästä unesta. Suomi haki Nato-jäsenyyttä, normaalin vapaan länsimaan statusta. Tämä tavoite on selkeä ja päättäväinen. Katse palloon. Me tulemme tarvitsemaan yhteistä Nato-pelotetta, lännen melko rajattomia resursseja sekä ydinasesateenvarjon suojaa. Tulevaisuus on nyt epävarmaa. Meidän ei kannata epäröidä, kun reitti Natoon avautuu. Emme itse sitä toivo tai edesauta, mutta asia on Turkista ja Yhdysvalloista kiinni. Kyllä tämä Ruotsissa ymmärretään. Todennäköisesti kesään mennessä, saadaan myös Ruotsin jäsenyys lävitse. Eteenpäin. Päätös oli viime keväällä selkeä ja vieläkin erittäin toimiva.
”
Hetkelliselle eri jakamiselle, eri kasteihin laittamisilla, on pitkä perinne kansainvälisessä politiikassa.
Turkki on laittanut Suomen ja Ruotsin testiin. Kumpikin haluaa Natoon. Turkki näkee Suomen vaateen oikeutetumpana historiallisista ja kulttuurisista, mutta samalla ehkäpä neuvottelutaktisista syistä. Yhdysvallat on laittanut Turkin samankaltaiseen testiin. Se on myymässä Turkin perinteiselle torailukumppanille Kreikalle huippumoderneja F35-hävittäjiä. Turkille Yhdysvallat olisi valmis myymään sukupolvea vanhempia F16-hävittäjiä. Hetkelliselle eri jakamiselle, eri kasteihin laittamisilla, on pitkä perinne kansainvälisessä politiikassa. Nyt yhtäaikaisina siirtoina tämä vaatii kylmäpäisyyttä kaikilta. Asioita ei ole virallisesti koplattu yhteen, mutta pelkkä kietoutumisen mahdollisuus herättää elehdintää ja huolta. Kysymys kiteytyy siihen, kuka on oikeutettu mihinkin ja mitkä ovat tämän strategiset seuraukset.
Eduskunta päätti viime toukokuussa hakea Nato-jäsenyyttä. Nyt, kahdeksan kuukautta myöhemmin, asiat ovat edenneet hyvin nopeasti. Nato ei ole aikaisemmin laajentunut suuren sodan olosuhteissa, joten tilanne on erilainen kuin aiemmin Natoon hakeneiden kohdalla. Otsikoita nostattavat kimurantit käänteen viime viikkoina voidaan tulkita myös positiivisesti. Loppumetreillä on aina neuvotteluissa liikahduksia ja myös voimakkaita patoumien purkauksia. Ne on nähtävissä merkkeinä kriittisten päätösten hetken lähestymisestä. Yhdysvaltojen on ratkaistava asioita samoin Turkin. Suomen pysyttäydyttävä valitulla ladulla.
Myös oma pääty, lait Natoon liittymisestä, on hoidettava alkuperäisen määrätietoisuuden hengessä. Epäröinti johtaisi pelin monimutkaistumiseen. Jos asiaa lykätään eduskuntavaalien ylitse, on tärkeää, että ulkopolitiikka on vaaleissa teemana. Ainakin haluan kuulla, mitä mieltä ehdokkaat ovat Natosta ja tilanteesta. Uusien kansanedustajien pitää vielä perehtyä lakeihin ja päättää niistä. Voi hyvinkin käydä, että Suomen ja myös Ruotsin jäsenyydet ovat hyväksytty kaikissa Nato-maissa, mutta Suomea odotellaan. Voiko todella olla niin, että kun Suomi sai Nato-asian viimein ratkaistua, lykkäämme asioita ja alamme epäröidä? Epävarmuuden keskellä onni suosisi paremminkin päättäväistä ja hetkeen tarttuvaa.
”
Jos joltain on jäänyt huomaamatta, Suomen ulkopolitiikan päätöksentekojärjestelmä ei ole ollut viime vuosina selvä.
Eikä tässä vielä kaikki. Jos joltain on jäänyt huomaamatta, Suomen ulkopolitiikan päätöksentekojärjestelmä ei ole ollut viime vuosina selvä. Se tuottaa myös jännitteitä, epäröintiä ja kyräilyä. Asia on perustuslain mukaan yksinkertainen. Yhteistoimintaa ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa johtaa presidentti. Yhteistyötä presidentin kanssa EU-asioissa vetää pääministeri. Perustuslain tulkintaerimielisyyksiä on ollut. Niitä ei saisi olla liialti. Synnyinmaan etu pitäisi aina olla kirkkaana mielessä jokaisella poliitikkosukupolvella. Epäröintiin ja keskinäiseen toimivaltakamppailuun ei nyt olisi aikaa.
Pysymme immuuneina sodan laajenemiselle, sen hänniltä ja jälkiseuraamuksilta vain pysymällä päättäväisinä. Terve Suomi vaatii kylmänviileää harkintaa ja kansalaisten poliittista ystävyyttä. Vilkas keskustelu on hyveellistä ja tärkeää vapaassa ja vakautta arvostavassa maassa. Pienet rajamaat ovat aika altistuneita häirinnälle erityisesti silloin, jos itse tieten tahtoen jakaudumme ja revimme rikki. Tämä altistaa ulkoiselle häirinnälle ja lopulta emme tiedä, mitä tehdä. Venäjä on lisääntyvässä määrin vihamielinen. Meillä on Venäjän kanssa historia, joka pitää sisällään vainoa. Me emme voi tässä suhteessa ajatella, että aloitetaan jokainen hetki puhtaalta pöydältä ja siltaa rakentaen. Se silta ei tule koskaan valmiiksi. Tai jos se saadaan eräiltä osin kuntoon, se voi seuraavassa episodissa olla vaarallinen suurvallan sillanpää Suomeen.
Meidän geopoliittinen yhtälömme on yllättävän helppo. Kun Suomea kiertää ja on läsnä keskusteluissa kansalaisten kanssa, ei voi olla huomaamatta, että suomalaiset tietävät tämän. Ei kansan keskuudessa ole vihaa. Suomi on ääripuolustuksellinen maa. Se sijaan, että demonisoisimme Venäjää, diagnosoimme kylmän viileästi vain sen, minkä Venäjästä on tullut. Valitettavasti tilanne on se, mikä on. Siitä seuraa laajaa myötätuntoa Ukrainaa kohtaa. Suuttumusta epäoikeudenmukaisuuden edessä. Tunnetila, joka huutaa päättäväisyyttä ja toimeliaisuutta. Kansalaisaktiivisuutta. Vahingollisen ja vaaran aistiminen saa meidät hakemaan myös suojaa.
