Mika Aaltolan kolumni: Venäjän vihan ideologia tuottaa vainoa

Vaino on kansainvälisoikeudellinen rikos ihmisyyttä vastaan. Ihmisiltä viedään heidän perusoikeutensa, koska vainoaja, vainolainen, pyrkii kitkemään ryhmän tai yhteisön ominaisuuksia väkivalloin, kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola.

Venäjä on käyttänyt ukrainanaisten väitettyä natsipiirrettä valheellisena perusteena sotaan. Mutta se ei ole ollut ainoastaan propagandistinen väittämä, vaan myös sarja käytäntöjä, kuten ukrainalaisten ”uudelleenkoulutusta” miehitetyillä alueilla, laajamittaisia väestönsiirtoja, suodatusleirejä, summittaisia teloituksia, lapsivarkauksia, raiskauksia ja joukkosurmia. Ukrainalaisiin kohdistetaan järjestelmällisiä ja suunniteltuja toimenpiteitä heidän muuttamisekseen Venäjälle säyseämmiksi.

Vainolla ja sorrolla on pitkä historia. Se on piirre Venäjän ajattelumalleissa, joilla suhdetta naapureihin sekä maan ”sisäisiin vihollisiin” määritellään maan strategisessa kulttuurissa.

Esimerkiksi Stalinin vainoissa väkivaltaa kohdistettiin väitettyihin kansanvihollisiin ja vastavallankumouksellisiin. Vainot kiihtyivät 1930-luvun loppua kohti ja niissä kuoli miljoonia Venäjällä sekä Neuvostoliiton miehittämillä alueilla. Myös maassa eläneitä suomalaisia pidettiin epäluotettavina ja heitä ”puhdistettiin” kymmeniätuhansia. Valtaa haluttiin keskittää Stalinille ja kommunistiselle hallinnolle. Laajamittaisten vainojen määritellään loppuneen 1939, jolloin Stalinin katse suuntautui ulkoisiin sotiin, joissa myös käytettiin vainolaiskeinoja, kuten Puolaa Hitlerin kanssa jaettaessa.

Vainot ja vainolaisuus on ikivanha nimitys kolonialismin ja imperialismin rajuimmille muodoille. Esimerkiksi Suomen ja Venäjän välejä ovat sävyttäneet paljon puhuvat aikakausinimitykset, kuten vanha viha (1495-1497), pitkä viha (1570-1595), isoviha (1713-1721) ja pikkuviha (1742–1743).

Vainojen, kansanmurhaisen terrorin, aikakaudet liittyvät valtakuntien välisiin sotiin. Suomalaiseen kansantarustoon vainot jättivät jälkensä puoliksi myyttisten tarinoiden muodossa. Vainolaista vastaan taistelivat sellaiset hahmot, kuin Matti Kurki, Laurukainen ja Musta-Nykyri. Tarinat elivät, koska vainojen historia on usein musta aukko kollektiivisessa muistissa. Kansamurhat eivät sisällä selkeyttä, koska kokonaisia kyliä tuhottiin ja ihmisiä varastettiin orjiksi. Kukaan ei jäänyt selkeästi kertomaan, mitä kaaoksen keskellä tapahtui.

Selvää kuitenkin on, että vainojen historia ja vastarinta on jättänyt selkeän piirteen suomalaiseen kollektiiviseen alitajuntaan, strategiseen kulttuuriin, joka vaikuttaa myös nykypäivään. Nyt Venäjän vainolaispiirteen käyttöönoton yhteydessä Ukrainassa on luonnollista, että vihojen historia muistuu mieliin ja suojan hakeminen tuntuu luonnolliselta. Emme mekään ole vailla historian varjoja. Vaikka elämmekin modernissa yhteiskunnassa, meillä on oppimme ja muistimme.

”

Vainojen historia ja vastarinta on jättänyt selkeän piirteen suomalaiseen kollektiiviseen alitajuntaan, joka vaikuttaa myös nykypäivään.

Vainolaistarinoiden keskeinen juoni on se, että vainon tapahtuessa ja vainolaisen saapuessa aktiivista vastarintaa tarvitaan. Niissä korostuu, vaikkakin lohduttomasti, vainottujen sankarillisuus. Tarinat eivät ole vain ikivanhoja, vaan ne sävyttävät meidän kokemustamme.

Kohtuuton siviiliväestöön kohdistettu vaino on yksi tapa sanoittaa juurevasti myös omaa aikaamme, Venäjän sotaa. Venäjän näkeminen valtiollisena vainolaisena ei ole meille vaikeaa. Samalla tosiasiat puoltavat sanan ”vaino” käyttöä. Se ei ole liiallinen tehoste kuvaamaan tilanteen karmivia piirteitä. Venäjää motivoi viha, muuten tilannetta on vaikea mieltää. Venäjän kunnia on pelissä. Maa kamppailee ulkoisesta mahdistaan. Tilanne syvenee, eskaloituu, yhä ikävämpiin muotoihin, kuten esimerkiksi keväällä Butshan joukkosurmiin. Venäjän strategisen kulttuurin muiden, paljon maltillisempien piirteiden olisi suonut korostuvan ajassamme.

”

Venäjän näkeminen valtiollisena vainolaisena ei ole meille vaikeaa. Samalla tosiasiat puoltavat sanan ”vaino” käyttöä.

Usein kuulen käytettävän valtiollisen vainon asemasta paljon leimaavampaa sanaa ”ryssä” kuvaamaan, sitä mitä tapahtuu ja mitä ei ainoastaan Venäjä, vaan myös venäläiset ovat. Sanalla on hyvin negatiivinen lataus, jolla kuvataan kaikkia venäläisiä olemuksellisesti pahoina. Tämä ei vastaa tosiasioita. Tunnen monia venäläisiä, jotka hiljaisesti vastustavat sotaa.

Vihan ja puhdistuksen ideologian päästessä valloilleen Venäjällä sodan avoin vastustaminen vaatii henkilökohtaisia uhrauksia. Venäjän nykyinen hallinto pyrkii kyllä levittämään syyllisyyden kehää laajalti yhteiskunnassa sitomalla mukaan hyökkäyssotaan mahdollisimman suuren joukon kansalaisia. Mikään ei yhdistä ihmisiä, kuten rikollinen julmuus. Tekemällä laajasta joukosta kansalaisia kanssarikollisia päästää kahteen päämäärään. Yhtäältä sodasta tehdään dogma, joka erottaa ”hyvät” kansalaiset kansanvihollisista. Toisaalta ulkomaailmalle tehdään selväksi, että Venäjä on yhtenäinen ja siten paljon vaikeammin kesytettävissä. Kiristys menee näin: rauha vaatii länneltä puhdistetun Venäjän, sen käytäntöjen ja johdon hyväksymistä, kaikki muu pitää tappamista käynnissä.

Käyttämällä vihan ideologiaa pakolla kansakuntaa yhdistävänä välineenä Venäjä levittää vihan kehää myös ulospäin luoden samalla Venäläistä maailmaa. Jos nimeämme kaikki venäläiset leimaavalla sanalla, edesautamme Venäjän johdon päämääriä. Se olisi pelaamista Venäjän pussiin. Samalla määrittelisimme suomalaista identiteettiä liikaa suhteessa Venäjään, antaisimme vihan levitä. Tämä jakaisi suomalaisia. Yhtenäisyys on ollut aina yksi keskeinen valttikorttimme. Meillä on oikeus olla itsenäinen kansakunta. Meillä on tasavaltalainen ja tasa-arvoinen yhteiskuntarauha. Suomi on Suomi, eivätkä Putinin määritelmät Venäjästä saisi hetkauttaa sitä. Tarvitsemme omaehtoista vahvuutta ja vapautta pelotteeksi vainoa vastaan.

Vaino geopoliittisena välineenä antaa aiheitta maadoittaa Venäjän uhkaa. Venäläiset eivät ole ongelma, vaan heidän valjastamisensa Venäjän tarkoitusperiin. Venäjä tarvitsee kipeästi esimerkiksi komponentteja siviilipuolelle, mutta erityisen kipeästi sotateollisuutensa tarpeisiin. Tämä kaksoiskäyttöisyys pitää hoksata esimerkiksi viisumiasioissa. Samoin se, että Suomen pitää tietää kansallisen turvallisuutensa nimissä, ketä maahan päästetään. Se on suvereenin valtion kansainvälisen lain sallima perusoikeus.

En usko Suomen olevan heikoin lenkki millään sektorilla suhteessa Venäjään. Meidän strateginen kulttuurimme tunnistaa vainon sodan likaisena keinona. Vaikka muualla Euroopassa olisikin halua suunnitella lyhytnäköisesti asioita Venäjän suhteen, Suomella ei tähän ole varaa.

”

Vaikka muualla Euroopassa olisikin halua suunnitella lyhytnäköisesti asioita Venäjän suhteen, Suomella ei tähän ole varaa.

Emme voi myöskään ajatella, että nyt syntyneet läntiset liittolaisuussuhteet mahdollistavat meille vastapainon, jonka varassa voimme jatkaa ”rakentavaa” dialogia Venäjän kanssa. Tämä utopistinen malli käsittää liittolaisuuden Venäjän taantuvien piirteiden edesauttajana tai niistä hyötyjänä. Dialogi ja hyötyminen ovat mahdollisia vain, jos rauhan tila palautetaan naapurustoon. Tämä taasen ei tapahdu ilman muutosta Venäjällä.

Venäjän ollessa degeneroituneessa tilassa, jota määrittelee ohjattavissa ja suunnattavissa oleva vihan ideologia, emme voi olla ymmärtämättä 1300 kilometrin rajaa uudella tavalla. Emme voi rakentaa sitä enää fraasien varaan: ”Venäjän raja on pysynyt rauhallisena” tai ”kauppa lähentää maita ja työllistää ihmisiä”. Nämä liturgiset sananparret eri muodoissaan on nyt syytä unohtaa. Venäjän hyväntahtoisuuden tai sitten Venäjästä hyötymisen varaan emme voi rakentaa pitkäkestoisesti Suomea. Pidäkkeiden on oltava ensisijaisia – puhumme sitten ideologisesta, kaupallisesta tai ennen kaikkea puolustuksellisesta rajasta.