Moni organisaatio ja kansalaisliike on sitoutunut keskustelukulttuurissaan turvallisen tilan periaatteeseen. Mutta jos oikeasti haluaa muuttaa maailmaa, tarvitaanko turvallisuutta vai rohkeutta?
Miriam AttiasSovittelija ja konfliktinratkaisun ammattilainen
Viime vuodet yhä useammat organisaatiot ovat julistaneet noudattavansa tilaisuuksissaan turvallisen tilan periaatetta. (siirryt toiseen palveluun) Se on peräisin Yhdysvalloista, jossa muun muassa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt alkoivat käyttää tilaisuuksissaan turvallisen tilan käsitettä.
Näin viestittiin, että jokaisella oli lupa olla tapaamisissa oma itsensä ja puhua vapaasti itselle tärkeistä näkökulmista ilman riskiä joutua hyökkäyksen kohteeksi. Turvallisissa tiloissa on syntynyt (siirryt toiseen palveluun) moni poliittinen opiskelijaliike ja kansalaisoikeuskamppailu.
Käytäntö toimii useimmissa organisaatioissa nykyään siten, että tapahtuman tai keskustelutilaisuuden alussa luetaan turvallisen tilan periaatteet. Osallistujien täytyy sitoutua niihin. Tarkoitus on, että kaikki voivat ilmaista itseään ja nostaa esiin kiistanalaisia aiheita ilman, että seuraus siitä on solvaus, syrjintä, ohittaminen, mitätöinti tai pilkka.
Olen kohdannut myös ihmisiä, joiden mielestä turvallisen tilan periaatteet estävät heiltä vapaan keskustelun.
Monet kokevat menettelyn tärkeäksi, kun keskustelun säännöt ovat ”omalla puolella”, ja identiteettiin liittyvät hyökkäykset ja mitätöinti on kiellettyä.
Olen kuitenkin kohdannut myös ihmisiä, joiden mielestä turvallisen tilan periaatteet estävät heiltä vapaan keskustelun. He kokevat, että ne jotka eivät ole sisällä tasa-arvotyön diskurssissa, eli eivät osaa oikeita termejä, eivät myöskään tule kuulluksi.
On tietysti hyvin tärkeää raivata tilaa niille, joiden kokemukset ovat marginaalissa, ja siinä turvallisempien tilojen periaatteet auttavat. Mutta maailman muuttamiseksi turvallinen tila on kuitenkin korkeintaan ensiaskel.
Jos sääntörikkojat leimautuvat pahiksiksi, ulossulkeva puhe ei lopu – se vain kohdistuu uusiin ryhmiin.
Periaatteiden lukeminen keskustelun alkuun ei nimittäin itsessään riko sitä keskustelurakennetta, jonka vastavedoksi ne on alkujaan tarkoitettu – eli sitä, että täytyy puhua enemmistön käsitteillä, jotta voi tulla kuulluksi.
Tämä häiritsee minua. En ole varma, että hyvästä aikomuksesta huolimatta turvallisemman tilan periaatteet sittenkään suojelevat kaikkia marginalisoituja ryhmiä ja näkemyksiä. Jos sääntörikkojat leimautuvat pahiksiksi, ja pahikset blokataan ulos, mitätöivä, ulossulkeva ja pilkkaava puhe ei lopu – se vain siirtyy eri foorumille ja kohdistuu uusiin ryhmiin.
Turvallisuus on hankala käsite, sillä se on henkilökohtainen kokemus.
Yhdysvaltalaiset yliopiston opiskelijapalveluissa työskennelleet kouluttajat Brian Arao ja Kristi Clemens (siirryt toiseen palveluun) ovat ehdottaneet, että turvallisempien tilojen sijasta meidän tulisi pyrkiä kohti rohkeita tiloja. Heidän mukaansa turvallisuus on hankala käsite, sillä se on hyvin henkilökohtainen kokemus. Sitä ei voi luvata ihmisille etukäteen.
Turvallisuuden tunne sekoitetaan usein myös mukavuuden tunteeseen. Silloin koko käsite ei palvele tarkoitustaan. Maailmaa muuttavat keskustelut kun eivät useimmiten tunnu mukavilta.
Rohkea tila sen sijaan on sellainen, jossa mennään asiaa kohti, vaikka pelottaa. Ilman pelkoahan ei edes voi olla rohkea.
Rohkean tilan periaatteisiin kuuluu, että keskustelunaiheen hankaluutta tai kiistanalaisuutta ei määritellä turvallisuuden vastakohdaksi. Tila voi olla turvallinen, vaikka se ei ole mukava. Uusien näkökulmien omaksuminen vaatii valmiutta oppia, ja oppiminen vaatii rohkeutta.
Araon ja Clemensin visiossa tähtäimenä on ympäristö, jossa jokainen pystyy osallistumaan hankalaan keskusteluun. Vaivaantumisen, epämukavuuden ja kivun riski tunnustetaan jo etukäteen. Näin keskustelijoita voidaan tukea, jos ja kun riski todentuu.
Haastetuksi tuleminen ei ole mukavaa, mutta täysin turvallista se voi olla.
Tärkeimmät rohkean keskustelun periaatteet voi tiivistää kolmeen:
Ensinnäkin, jokainen on vastuussa teoistaan mutta myös siitä, kuinka ne vaikuttavat: toisen loukkaamista ei voi kuitata pois vain sanomalla, ettei tarkoittanut loukata.
Toiseksi, keskustelu on syytä aloittaa tarkentamalla yhdessä se, mitä kunnioitus kullekin tarkoittaa. Miltä kunnioitus näyttää, miten kunnioitusta osoitetaan? Kuinka kukin kokee haastetuksi tulemisen ja kunnioituksen välisen rajan?
Ja kolmanneksi, on sovittava, ettei toisen kimppuun hyökätä. Tämäkin kaipaa pohdinnan siitä, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Miten hyökkäys henkilöä kohtaan eroaa siitä, että henkilön ajatuksia tai toimintaa haastetaan.
Sillä haastetuksi tuleminen ei ole mukavaa, mutta täysin turvallista se voi olla – ja haastamiselle altistuminen antaa mahdollisuuden olla rohkea.
Miriam Attias
Kirjoittaja työskentelee työnohjaajana ja sovittelijana. Hän tutkii parhaillaan sitä, miten meidän tulisi toimia, jotta konfliktit tulisivat ratkaistuksi yhteiskuntarauhaa rakentavalla tavalla.
Voit keskustella kolumnista 7.2. klo 23.00 asti.
