Katja Martelius
On pian 30 vuotta siitä, kun Mato Valtonen seisoi lavalla Senaatintorilla 160-päisen Puna-armeijan kuoron kanssa. Edessä velloi 70 000 kaupunkilaisen massa. Uskomatonta, että tämä todella järjestyi, ajatteli Mato.
Hänen otsallaan oli kampaaja Teuvo Lomanin innovoima hiustötterö ja jaloissaan ylipitkät spittarit, jotka olivat elokuvaohjaaja Aki Kaurismäen idea.
Se oli perestroikan huipentuma.
”Kylmä sota ei loppunut Berliiniin. Se loppui Helsingin Senaatintorilla kesällä 1993”, sanoo Mato. ”Tuntui hyvältä, että naapurin kanssa voidaan elää rauhassa.”
Venäjän presidentin nimi oli Boris Jeltsin. Mutta jokusen vuoden päästä valtaan tuli se toinen kaveri. ”Hänellä on sitten eri näkemys”, sanoo Mato.
Mato Valtonen ja Sakke Järvenpää vuonna 1995. Kuva: Erkki Laine
Nyt Mato asuu vaimonsa Anskun kanssa Lohjalla.
Matoa kutsutaan Madoksi siksi, että 14-vuotiaana bändiläisenä hän ryömi makuupussissa pitkin talvenkylmän mökin lattiaa kuin mato. Se nimi sitten jäi. Vaikka Mato on Markku suorastaan Markku-liiton tunnustusta (2000) myöten, ei sitä nimeä käytä kuin muutama kaveri ja äiti tietysti. ”Mutta hän on nyt kuollut.”
Luoja tietää, että Mato on ollut monessa mukana. Vuosituhannen vaihteessa hän osallistui it-buumiin WAPit -nimisellä firmallaan, kunnes tuli konkurssiaalto ja romahdus.
Kalliit seikkailut opettivat — niin mitä? Eivät mitään, sanoo Mato. ”Onhan sitä mennyt syteen ja saveen. Katua ei kannata mitään.”
Sen jälkeen Mato toimi Linnanmäen vanhan vuoristoradan jarrumiehenä kahden kesän ajan. Ajan myötä kroppa oppi ottamaan vastaan vuoristoradan kurvit ja huisit laskut.
Perinteen mukaisesti hän joutui tarjoamaan kollegoille pullakahvit, kun vaunu kerran juuttui liukkaan vaijerin takia ylämäkeen ja matkustajat piti saatella tervantuoksuista rataa pitkin takaisin lähtölaiturille.
Moni tunnisti ja halusi juuri hänen kyytiinsä, sillä Mato oli yksi Suomen kestojulkkiksia, jonka kaikki tiesivät. Nykyisin siinä on selvä ikäraja: 30 vuotta. ”Sitä nuoremmat ihmiset ei tiedä, kuka mä oon.”
Matoa huolestuttaa ympäristön tila ja kyrsii Egyptin ilmastokokous, jossa ei saatu taas aikaan mitään. Avohakkuita Mato ei voi ymmärtää yhtään.
Mato teki kavereineen luontoarvoista lastenkirjankin pari vuotta sitten, kun oli vieraillut Huippuvuorilla ja järkyttynyt näkemästään. ”Kaikki rannat oli täynnä muovia, vaikka ei siellä edes asu ketään.”
Mato on laskenut, että meressä on muovia 30 tonnia per suomalainen. Mihin me ollaan menossa, kysyy Mato. Nyt oikeesti!
”Meidän lapsenlapset tulee kiroamaan meidät alimpaan helvettiin.”
Ja silti Mato sanoo, että pyrkii aina löytämään valon. Muu on periksi antamista.
Elantonsa Mato saa nykyisin puhumalla yleisöille. Jaksetaan olla positiivisia, jaksetaan unelmoida, hän paasaa. Jos sulla ei ole unelmaa, sulla ei ole mitään.
Ettei vaan menisi tyhjänpuhumisen puolelle? Ei kuulemma mene.
”Mä olen vanha keikkahanu. Aina on menty vetään täysilllä”, Mato sanoo. ”Täysillä.”
Välillä Mato esiintyy yhdessä Tom Pöystin kanssa. Autossa matkalla kohteeseen Pöysti turisee vapautuneesti ja tulee välillä tuottaneeksi ajatusten kultajyväsiä, vaikka ei itse sitä huomaa.
Ne Mato poimii visusti talteen.
”Olen puhuja. Se pitää mut elämässä kiinni. Mulla on joku virka. Kuinka nopeasti sitä irtaantuis elävästä elämästä, jos jäis mökille tai perhoja sitomaan”, Mato sanoo.
Hanke jouluvaltiosta Lappiin on saanut taas tuulta alleen, Mato keikkailee Jore Marjarannan kanssa, ja sitten on tietysti Sleepy Sleepersin tuleva 50-vuotisjuhlamusikaali, tuoreutettu Kuka Mitä Häh, joka Madon mukaan ”antaa 80 % tuuheammat ripset”.
Mutta noin yleisesti ottaen tahti on rauhoittunut aikaisemmasta.
”Alan tässä pikkuhiljaa feidaileen. Olen opetellut sanomaan ei”, sanoo Mato.
Jos elämä olisi lento, niin kapteeni on jo kuuluttanut laskeutumisvalmistelujen alkavan, Mato vertaa.
On aika nostaa selkänoja pystyasentoon ja taittaa tarjotin ylös nipsuttimeensa.
”Siinä kädessä on kuitenkin vielä se gin and tonic, ja juttu jatkuu.”
Korjaus 3. joulukuuta kello 12: Korjattu meressä olevan muovin määrä per suomalainen.
