Katja Martelius
Tietokirjailija Mia Takula muistetaan parhaiten iskuista, jotka hän teki Pohjanmaalla sijaitseville turkistarhoille ollessaan 19-vuotias vuonna 1995.
Ei ollut halveksuvampaa ilmausta kuin kettutyttö, se suorastaan sylkäistiin suusta. Nyt jotkut nuoret aktivistit käyttävät sanaa kuin kunniamerkkiä. Mutta Takula sanoo, että he eivät tunne sen historiaa. ”Tytöttely oli tosi sovinistista.”
Noihin aikoihin Takula sai jatkuvasti kuulla, että hän on hullu. Eikä sitä sanottu somessa vaan päin naamaa koulussa ja töissä. Nyt sellaista ei ole enää tapahtunut moneen vuoteen. Asiat ovat muuttuneet. Ne siis voivat muuttua.
Takula viimeistelee nyt kirjaa ekokriisistä ja eläinten oikeuksista residenssissä Outokummun vanhassa kaivoksessa. Hänen aiempi kirjansa kertoi susista.
”Ekokriisiä ei voi enää estää. Se on jo täällä”, sanoo Takula. ”Ihmisen pitäisi kiireellisesti korjata kulutuksensa vastaamaan planeetan kantokykyä.”
Viime vuonna suomalaiset käyttivät vuoden resurssit kolmessa kuukaudessa. ”Me ollaan eletty viime vuonna yhdeksän kuukautta varastaen muilta lajeilta ja tulevilta sukupolvilta”, sanoo Takula.
Tärkeintä olisi, että eläintuotanto ajettaisiin alas. Viljelysmaasta jopa 80 prosenttia käytetään Suomessa karjan rehun viljelyyn. Jos se siirtyisi syötäville kasveille, maaseudulle syntyisi uusia työpaikkoja.
”On fakta, että kaikki toimet eläinten ja luonnon puolesta ovat toimia ihmisen puolesta.”
Jokin aika sitten Takula ohjasi ja käsikirjoitti radioesseen muunlajisten kielestä ja kommunikaatiosta. Ääni on ainoa luonnollisen käyttäytymisen muoto, joka eläintuotannossa sallitaan, hän sanoo.
”Menetämme paljon, kun emme kuuntele muita lajeja, jo siksi että heillä on erilaiset aistit.”
Kieltäydymme kuulemasta, mitä siat huutavat tuotantolaitoksissa tai teurasautoissa. Pidämme varisten juttelua merkityksettömänä raakkumisena.
Ihminen haluaa pitää kielen itsellään, sanoo Takula. Tutkimusten perusteella tiedetään kuitenkin, että esimerkiksi punakylkirastailla on paikallisia murteita.
”Ihminen on itse tehnyt itsestään jumalan kuvan ja diktaattorin”, sanoo Takula. ”Meidän pitää palata kanssakulkijoiksi muiden tuntevien olentojen rinnalle.”
Kun Takula oli koululainen, perhe muutti Vihtiin. Hän alkoi käydä läheisellä tallilla ja tajusi, että eläimillä ei ole siellä hyvä olla.
Kotona oli vaikeaa. Koulussa häntä kiusattiin väkivaltaisesti. Mukana oli kymmeniä lapsia. Takula oli varma, ettei elä täysi-ikäiseksi.
On turha etsiä syitä. ”Kun kyse on väkivallasta, niin syyt keksitään”, Takula sanoo.
Kuten yhdenmukaisuuden pakko, merkkivaatteet, joita ei ollut, tai se, että Takula söi vain kasvisruokaa. 1980-luvulla se tarkoitti lähinnä perunaa ja näkkileipää, kun ruokalassa ei ollut aina tarjolla edes raasteita.
Mutta Takula ei murtunut, ei edes lannistunut. Miksi ei? ”Olen miettinyt sitä itsekin. Minussa on valtava elämisen vimma.”
Sen sijaan hän perusti 14-vuotiaana Suomen Punk Anarko Yhdistyksen, joka halusi parantaa eläinten oikeuksia. ”Oli vuosia, että ei ollut ketään ihmistä, joka olisi ollut mun puolella tai tukenut. Muunlajiset hyväksyivät mut aina sellaisena kuin olin, ja heihin saattoi luottaa.”
Vasta nuorena aikuisena Takula ymmärsi, että kaikki ihmiset eivät ole pahoja. Kiusaajiaan hän ei ole kohdannut, mutta Vihdin läpi ajaessa tuntuu edelleen pahalta. Tunteeseen sekoittuu sääliäkin.
Tärkeä hevosystävä, Latviasta tallilta toiselle kiertänyt Rölli kuoli kaksi vuotta sitten, ja Takula oli silloin sen rinnalla. Rölliä pidettiin hankalana.
”Häntä oli yritetty nuorena saada tottelemaan hakkaamalla. Se näkyi suurena epäluottamuksena.”
Myös Suomessa hevoskulttuuri on hyvin väkivaltainen, sanoo Takula, ja vaikka julkisuuteen nousevat tapaukset esitetään kuriositeetteina ne ovat itse asiassa valtavirtaa.
Oli tärkeä etappi, kun Rölli alkoi tulla haassa portille vastaan ja tervehti Takulaa hörisemällä. Hevoset ovat hänelle lajina kaikkein läheisimpiä, ne ovat samaan aikaan sekä suuria että herkkiä.
Kettutyöt Minna Salonen ja Mia Salli asianajajansa Heikki Salon kanssa oikeudessa. Kuva: Aki Paavola
En minäkään pidä kaikista eläimistä, kuten en pidä kaikista ihmisistä, sanoo Takula.
Susia vihataan, mutta syyt siihen ovat yleensä henkilökohtaisia. ”Susi on hyvä vihollinen ja sijaiskärsijä. Se näyttäytyy väärällä tavalla villinä.”
Suden reviiri on laaja ja ulottuu väistämättä talousalueille.
Susikirjaansa varten Takula vietti pitkiä aikoja susien mailla, mutta ei kohdannut yhtäkään, vaikka kuuli kyllä, miten ne ulvovat ja näki tuoreita jälkiä lumessa.
Vain kerran Takula on ollut nokakkain suden kanssa. Se kesti vain muutaman sekunnin. ”Siinä hetkessä kun susi tajusi, että tuossa on ihminen, se otti jalat alleen.”
Sanotaan, ettei susi pelkää enää ihmistä kun se ei osaa väistää elotonta autoa. Mutta susi kyllä pelkäisi, jos tietäisi, että siellä on sisällä ihminen.
Eläinaktivisteihin suunnataan yhä vihaa. Se johtuu Takulan mukaan siitä, että ihmiset elävät ristiriidassa omien arvojensa kanssa. Siinä on sekoitus huonoa omaatuntoa ja häpeää. ”Hyökkäys on paras puolustus.”
Takula sanoo, että kysymyksessä eläinten oikeuksista ei ole selvää eroa maaseudun ja kaupungin välillä, sukupuolten välillä tai edes puolueiden välillä. Poliittisesti monet osaavat pelata kortin puolesta tai vastaan, mutta kun asioista päätetään, niin eläinten oikeudet eivät ole kenenkään agendalla, sanoo Takula.
Mikä olisi nyt yhtä radikaalia eläinaktivismia kuin kolmen nuoren naisen isku turkistarhoille vuonna 1995?
Takula sanoo, että radikaali ei ole mikään itseisarvo — mutta on radikaali ajatus, että kaikki ei kuulu ihmiselle. että olemme vain yksiä muiden joukossa.
”En tiedä sitten, onko elämän puolustaminen radikaalia. Minun mielestäni ei. Mun mielestä se on radikaalia, että tuhotaan elämisen edellytykset ainoalla kotiplaneetallamme.”
