Mitä Irene Caran uralle tapahtui 80-luvun superhittien jälkeen? Kohtalokas sopimus johti vuosien oikeusriitaan

Lauantaina uutisoitiin, että Irene Cara on kuollut 63-vuotiaana.

Laulaja Irene Caran kuoleman vahvisti Caran manageri Judith A. Moose Twitterissä. Hänen mukaansa Caran kuolinsyy on vielä epäselvä.

– Hän oli lahjakas ihminen, jonka perintö jää elämään ikuisesti musiikin ja elokuvien kautta, Moose kirjoitti.

Laulaja kuoli kotonaan Floridassa.

Cara muistetaan parhaiten kappaleistaan Fame ja Flashdance... what a feeling.

Hän nousi kuuluisuuteen 1980-luvulla, kun hän lauloi Fame-musikaalin nimikkokappaleen.

Cara oli Famen jälkeen ehdolla kahteen Grammyyn, parhaasta uudesta artistista ja parhaasta naispoplaulajasta.

Cara voitti lopulta Grammyn lisäksi Oscar-palkinnon Flashdance-elokuvan nimikkokappaleella vuonna 1984.

Vuonna 1985 Cara kertoi Cosmopolitan-lehdelle, ettei koskaan epäillyt omia kykyjään.

– En halua kuulostaa julkealta, mutta en koskaan ajatellut etten menestyisi. En pelännyt menestystä. Minut kasvatettiin pieneksi kuningattareksi, jolle kerrottiin, että sinusta tulee vielä tähti, Cara kertoi lehdelle.

Cara oli lapsitähti. Hän osallistui Little Miss America -kauneuskilpailuun, jonka jälkeen hänet nähtiin 8-vuotiaana Ted Mack Amateur Hour -ohjelmassa. Cara opiskeli pianon soittoa ja tanssia ja hänet nähtiin usein espanjakielisissä tv-ohjelmissa tanssimassa tai laulamassa.

– En päässyt asemaani ulkonäköni takia, Cara kertoi Ebony-lehdelle vuonna 1981.

– Pääsin ohjelmiin lahjakkuuteni takia. Minun ei tarvinnut turvautua ulkonäkööni missään vaiheessa. En vain istuskellut yrittäen näyttää kauniilta. Tein tosissani töitä menestykseni eteen.

Caran tähti lähti loistamaan, kun hänet nähtiin isojen tv-kanavien ohjelmissa, kuten The Ed Sullivan Show’ssa ja The Tonight Show with Johnny Carson -ohjelmassa.

Uransa alussa Cara pääsi kokeilemaan kykyjään myös Broadwaylla. Hänet nähtiin useissa musikaaleissa, kuten Maggie Flynn ja Ain’t Misbehavin.

Vuonna 1975 Cara teki elokuvadebyyttinsä leffassa Aaron Loves Angela.

Caran elokuvaura alkoi kuitenkin valua alamäkeen vuonna 1984 julkaistun City Heat -leffan jälkeen, jota tähdittivät Caran lisäksi Clint Eastwood ja Burt Reynolds. Cara joutui nöyrtymään b-sarjan elokuvissa näyttelemiseen.

Cara solmi vuonna 1980 kuuden vuoden mittaisen sopimuksen RSO Recordsin kanssa. Yhtiön johdossa toimi tuolloin Al Coury. Coury perusti oman yhtiönsä vuonna 1981 ja suostutteli Caran antamaan uransa hänen käsiinsä.

Seuraukset olivat Caran kannalta katastrofaaliset ja Coury sai laulajan tekemään monia huonoja valintoja uransa kannalta.

Vuonna 1985 Cara nosti kanteen, jossa hän vaati Couryltä 10 miljoonaa dollaria. Cara väitti, että Coury käytti hyväkseen hänen luottamustaan ja teki ”epäoikeudenmukaisia ja ahdistavia” elokuva- ja äänityssopimuksia. Caran mukaan hän menetti merkittävän määrän rojaltituloja sopimusten takia.

Losangelesilainen tuomioistuin päätti asian Caran hyväksi, ja tämä sai 1,5 miljoonan dollarin vahingonkorvauksen.

– Minulta kesti kahdeksan vuotta päästä musiikkiteollisuuden hyvä veli -verkoston läpi, laulaja kertoi vuonna 2018 Songwriter Universen haastattelussa.

– Haastoin yhden miehen oikeuteen ja koko ala kääntyy minua vastaan sen takia. Niinpä minut ”poistettiin” musiikkibisneksestä.

Caran studioalbumit Anyone Can See (1982) ja What a Feelin’ (1983) eivät saavuttaneet samaa kaupallista menestystä kuin Fame- ja Flashdance-elokuvien sinkkujulkaisut.

1990-luvulle tultaessa Cara oli enää nimi Trivial Pursuitissa, kuten juorutoimittaja Liz Smith määritteli laulajan uran yhdessä kolumneistaan. Smith myös väitti, että Cara tienasi vain 183 dollaria niiden neljän vuoden aikana, jolloin Coury toimi hänen asioidenhoitajana.

Vuonna 2011 Cara koetti paluuta musiikkibisnekseen perustamalla Hot Caramel -yhtyeen, joka koostui pelkästään naisista.

Life in the Fast Lane -kappaleessa Cara laulaa omista kokemuksistaan viihdemaailmassa: ”Olen itkenyt yksin. Hiljaisia ylpeyden kyyneleitä. Maailmassa, joka on kova kuin teräs.”