Tietokirjailija-toimittaja Maria Petterssonin uutuusteos Suomen Historian jännät naiset on joutunut keskelle plagiointi-keskustelua. Menestyskirjan ympärille syntynyt keskustelu herättää miettimään, kenelle kuuluu kunnia yleisluontoisten tietokirjojen sisällöstä.
Tutkimusyhdistys Suoni ry:n tutkijat perkasivat nettisivuillaan yhden Petterssonin kirjan luvuista ja vertasivat sitä omaan tutkimukseensa. Tarkastellusta luvusta löytyi 37 plagiointiesimerkkiä. Osa tekstistä vaikuttaisi olevan tuotettu pitkälti leikkaa ja liimaa -metodilla. Nykynuoret saattaisivat puhua copy-paste-toiminnosta.
Tekstissä näyttäisi olevan enemmän tai vähemmän lainauksia alan tutkimuksista, joista sanoja on vaihdettu synonyymeihin. Muun muassa tutkijoiden tekemät erisnimien suomennokset on kopioitu sellaisinaan mukaan.
Petterssonin kirjoitusmetodi vaikuttaa siis vähintään laiskalta. Iltalehden haastattelussa Pettersson kiistää syytökset plagioinnista ja kertoo ilmoittaneensa lähteet. Petterssonin somepäivitysten mukaan kirjan kustantanut Atena piti lähteiden yleisluontoisempaa ilmaisua ”melko normaalina tapana".
Keskustelun käynnistettyä Atena ilmoitti nopeasti juristiensa kannan: kirja on yleistajuista tietokirjallisuutta eikä sen piirissä ole rikottu tekijäoikeuslakia.
Tässä ei kuitenkaan ole kyse siitä, että noudattaako leikkaa ja liimaa -tavalla tuotetun populaarin tietokirjan teksti tekijäoikeuslakia. Kiintoisampaa on keskustelu siitä, että onko tällainen metodi moraalisesti oikein. Ohjenuorana voi käyttää vaikkapa Suomen tietokirjailijat ry:n eettisiä ohjeita, joiden mukaan tekijänoikeuksia tulee kunnioittaa: ”älä varasta äläkä plagioi”.
Leikkaa ja liimaa -tekniikan hyödyntämisen ja todellisen työntekijöiden jättämisen merkinnäksi kirjan loppuun voidaan tulkita ehkä juuri ja juuri noudattavan ohjeita.
Tämä kuitenkin avaa valitettavasti matopurkin vielä röyhkeämmille eettisten ohjeiden rikkomuksille.
Otetaan ajatusleikki. Tällaista tulkintaa mukailen voisin itse kopioida Petterssonin kirjan tekstiä ja sitten muuttaa muutamia sanoa synonyymeiksi. Lopuksi lisäisin Petterssonin kirja lähdeluetteloon ja julkaisin kirjan omissa nimissäni. Kuulostaako reilulta?
Tapaus kertoo luovan ja tieteellisen työn arvostuksen puutteesta Suomessa. Mielikuva on, että kuka tahansa voi tuottaa tieteellistä tai luovaa tekstiä, joten sen alkuperä tai lähteistäminen eivät ole enää niin tärkeää.
Tutkijoiden Susanna Välimäen, Nuppu Koiviston ja Juha Torvisen kova työ piilotetaan lähdeluetteloon. He ovat tutkineet ja löytäneet historian kadotetut naiset. On äärimmäisen ironista, että Petterssonin kirja "unohtaa” heidät marginaaliin.
Tuhoaisiko tarkempi tekstin sisäinen lähdeviittaaminen lukijoiden kyvyn nauttia kirjasta? Tämän riskin olisin itse valmis ottamaan. Aika näyttäisi olevan myös kypsä keskustelulle tekijäoikeuslain uudistamista. Tietokirjoja julkaistaan yhä enemmän ja pelisäännöt onkin syytä tarkistaa.
Kirjoittaja on Kauppalehden toimittaja.
