Sodassa ovat alkamassa piinaviikot. Niiden aikana testataan, kenellä demokratioiden johtajista riittää paineensietokyky. Venäjä julkaisee miehitysalueilla lavastamiensa kansanäänestysten tulokset ja paisuttaa sen jälkeen valhettaan: omaa maataan ja vapauttaan puolustavat ukrainalaiset olisivatkin hyökkääjiä.
Valhe on yhtä makaaberi kuin toteamus, että talvisodassa suomalaiset olisivat hyökänneet Viipuriin ja uhanneet viipurilaisia kansanmurhalla. Terijoellahan istui hetken Otto Wille Kuusisen nukkehallitus.
Mitä harhaisemmilta Putinin puheet kuulostavat, sitä enemmän osaa demokratioiden johtajista alkaa ahdistaa. Yksi horjuneista on läpi sotakuukausien ollut Saksan liittokansleri Olaf Scholz.
Vain kahdeksan päivää ennen Venäjän hyökkäystä Scholz mielisteli Vladimir Putinia Moskovassa, kun hän lupaili diktaattorille, että Nato ei laajenisi itään päin.
"Se ei ole aihe, joka todennäköisesti tulisi meitä virkaurillamme vastaan, niin kauan kuin ne jatkuvatkin", Scholz virkkoi Kremlissä. Suomalaiset säikähtivät pahanpäiväisesti.
Nyt Scholz on haluton antamaan Ukrainalle panssareita puolustustaisteluun (New York Times 25.9.).
Jos Ukrainan aseistamista vähennettäisiin, tähänastiset ponnistelut olisivat pahimmillaan olleet turhia: Venäjä miehittäisi Ukrainan ja toteuttaisi osittaisen kansanmurhan.
Yhdysvaltain presidentti Joe Biden ja varsinkin Britannian pääministeri Liz Truss ovat toista maata. Naton kahden tärkeimmän jäsenmaan johtajat ovat painottaneet, että aseapu Ukrainalle jatkuu.
Samaa on korostanut Suomen valtiojohto. Puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk) kutsuu kotimaiset puolustusalan yritykset neuvonpitoon keinoista, joilla aseapua Ukrainalle voidaan lisätä.
Demokratiat ovat alun perinkin lähteneet tielle, jossa tavoitteena on Putinin hallinnon luhistuminen. Tätä ei tietenkään sanota ääneen.
Kun strategia on valittu, ei siitä voi luopua puolitiessä. Eikä etenkään siinä pisteessä, jossa se alkaa tuottaa tuloksia.
Alkanut viikko on kriittinen, koska sen mittaan hyökkäyssodan vastaisen rintaman aikaan saamat tulokset näkyvät aiempaa konkreettisemmin Venäjällä.
Aseapu Ukrainalle on tuottanut hyökkääjälle niin suuret tappiot, että venäläisten sotahalut alkavat kadota. Novaja Gazetan mukaan 260 000 venäläismiestä on paennut liikekannallepanoa ulkomaille. Surullista kyllä, muulle maailmalle olisi ollut parempi, jos he olisivat jääneet Venäjälle ja vaatineet sodan lopettamista ja Putinin eroa.
Kuolemanpelkoista ihmistä on vaikeaa kritisoida pakenemisesta. Totuus on silti, että jokaisen kansan on itse vapauduttava sorron alta.
Potemkinin kulissit saattavat sortua rytisten. Putinin ydinasevihjailut ovat merkki epätoivosta. Juuri ennen kukistumistaan diktaattorit ovat vaarallisimmillaan.
Suomalaisten on luotettava siihen, että Yhdysvallat estää Venäjää käyttämästä ydinasetta. Keinoja on monia, kuten vaikuttaminen venäläisiin kenraaleihin. Eivät he kaikki ole järkensä menettäneitä.
Rauhallisuus ja toiminta ovat arvossaan. Päättäväisyyttä ilmaistaan teoilla. Viron hallitus kutsui reserviläiset suuriin kertausharjoituksiin.
Ei olisi yllätys, jos Suomen valtiojohto päättäisi toteuttaa ylimääräisen kertausharjoituksen, jossa Puolustusvoimat harjoittelisi sodan ajan joukko-osastojen muodostamista. Harkintavaa’assa painaa halu tyynnytellä mielialoja, kumpaa ratkaisua se sitten tarkoittaakaan.
Tiedot Mariupolin puolustajien sadistisesta kiduttamisesta ja Izjumin siviilien silpomisesta vahvistavat, millaista vastustajaa ukrainalaiset ja heitä tukevat demokratiat ovat tukahduttamassa. Pelon ei saa antaa estää toimintaa.
