Ukrainan verinen sota on opettanut, että itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys, kirjoittaa pääkirjoitustoimittaja Timo Paunonen.
Itsenäisyyspäivän vietto vie ajatukset Ukrainaan ja pienten maiden kohtaloon hirmuhallitsijoiden kynsissä. Kuva: Lotta Hetekorpi, Zohra Bensemra / Reuters, Mikhail Metzel / AFP / Lehtikuva
Timo Paunonen
Vuosi sitten elettiin itsenäisyyspäivää koronapandemian varjossa.
Viheliäisen viruksen omikronmuunnos sulki yleisötilaisuudet, ravintolat, tapahtumat sekä peruutti Linnan juhlat – toisen kerran peräkkäin.
Silti ilmassa väreili jo toivoa.
Rokotteet toimivat, ja viruskin näytti talttuvan; kevään arvioitiin tuovan käänteen jo parempaan.
Kukapa olisi aavistanut, että kevät oli kaikkea muuta kuin välähdys paremmasta huomisesta: pandemian lisäksi saimme seurata Venäjän raakalaismaista hyökkäystä Ukrainaan, sähkön ja ruuan kallistumista sekä Suomen vikkelästi edennyttä hakuprosessia puolustusliitto Naton jäseneksi.
Ukrainan siviilien kärsimys ahdistaa ja on muistutus meille kaikille siitä, että diktaattoreiden ja hirmuhallitsijoiden vallanhimo ei ollut kadonnut minnekään – valitettavasti.
”
Tuota maata ei voi valloittaa.
Oma sukupolveni ei ole kokenut sotaa, yltäkylläisyyttä, rauhaa ja vapautta kylläkin, toisin kuin vanhempamme ja isovanhempamme, joiden nuoruuteen ja aikuisuuteen sodat jättivät pitkät jäljet. Heillä ei myöskään ollut koskaan harhakäsityksiä itärajan takaisen naapurin todellisesta ajatusmaailmasta. Heille maskit olivat pudonneet Venäjän/Neuvostoliiton johtajien kasvoilta jo vuosikymmeniä sitten.
Ukraina käy omaa nyt omaa talvisotaansa, mutta toisin kuin Suomi yli 80 vuotta sitten, Ukraina ei sodi yksin.
Silti vapaus ei sielläkään tule ilman traagisia, sukupolvien yli ulottuvia menetyksiä. Ukrainassa eletään nyt sitä koskettavaa hetkeä, jonka saattoi nähdä suomalaisilla kirkkomailla vielä 1960- ja 1970-luvuilla; äiti ja isä hoitamassa poikansa sankarihautaa tai, mikä surullisinta, poikiensa sankarihautoja.
Lue lisää: IS:n 100-sivuinen erikoisjulkaisu kertoo viime sotien sotavainajien pitkästä matkasta kotiin
Venäjän pommittaessa Ukrainaa suomalaistenkin on hyvä muistaa, että kaikki yhteiskunnallinen toiminta ja demokratia perustuvat itsenäisyydelle. Voimme määrätä omista asioistamme kaikissa tilanteissa ilman pelkoa siitä, että joku muu tulee tänne panssareillaan jakelemaan ohjeita.
Viime päivinä on taivasteltu pääministeri Sanna Marinin (sd) hallituksen sisäistä torailua kevään eduskuntavaalien lähestyessä. Täytyy muistaa, että riitely eli hienommin asioista eri mieltä oleminen kuuluu demokratiaan, mikä taas on itsenäisen valtion yksi peruskivi.
Mieleen nousevat presidentti Mauno Koiviston (1923–2017) opettavaiset sanat, että riidoista huolimatta asiat yleensä hoituvat. ”Kyllä se siitä”, sanoi Koivisto, jonka syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 100 vuotta.
Tänä vuonna, tässä ja nyt itsenäisyys nousee entistäkin merkittävämmäksi arvoksi.
Verinen, brutaali sota Euroopassa opettaa, että itsenäisyyden pysyminen ei ole itsestäänselvyys. Sitä pitää hoitaa ja vaalia. Venäjän propagandakoneisto jauhaa nyt ikävää tekstiä, jossa Suomenkin olemassaolo riitautetaan. Siksi pitää keskittyä meille tärkeisiin, lähellä oleviin perusasioihin.
Lue lisää: Venäjä etsii nyt ”suomalaisia natseja” haudoista – oikeus määräsi Koiviston sankarihaudan muistomerkin purettavaksi
Huolehditaan demokratiasta ja vapaasta mediasta, äänestetään vaaleissa, pidetään lapsistamme ja vanhuksistamme huolta, tuetaan ja autetaan toisiamme ja hiotaan puolustusvoimat entistä iskukykyisemmäksi.
Kansallinen yhtenäisyys tekee meistä vahvoja.
Se on oikeastaan kaikkein vahvin aseemme, joka riittää pitämään despootti Vladimir Putinin ja hänen mahdolliset despoottiseuraajansa poissa täältä.
Tuota maata ei voi valloittaa.
Hyvää itsenäisyyspäivää, Suomi!
