Paraurheilu | ”Kuolema ohitti minut” – Sotasokea Ibrahim Milanović sai turvallisen elämän Suomesta

”Kuolema ohitti minut”, Bosnian sodassa sokeutunut Ibrahim Milanović sanoo. Hän löysi elämän Suomesta ja pelaa nyt maalipalloa aivan kuin näkisi pallon, pelaajat ja kaiken muun.

Sodan keskeltä voi päästä pois kauas Suomeen, mutta sodan muistoja ei pääse pakoon. Kun Venäjän sota Ukrainassa alkoi, palasivat Ibrahim Milanovićin mieleen muistot Bosnian sodasta.

”Sota on paha asia kaikissa muodoissaan. En toivoisi sitä kenellekään. Se on kaikkea pahaa”, Ibrahim Milanović, 50, sanoo.

Tapaamme Milanovićin työpaikalla Helsingin Itäkeskuksen Iiris-keskuksessa, joka on näkövammaisten palvelu- ja toimintakeskus.

Milanović heiluttaa lattian pinnalla puolelta toiselle valkoista keppiään samalla, kun hän kävelee käytävillä. Käytävän lattialla on metallipaloista koostuva linja, joka auttaa näkövammaista pysymään reitillä. Milanović ei näe silmillään mutta tarttuu ovenkahvaan tottuneesti aivan kuin näkisi sen.

”

”Astuin elämän virtaan.”

Suomi osallistui Bosnian sodan aikana sodassa vammautuneiden henkilöiden evakuointiohjelmaan, ja sen ohjelman avulla Ibrahim Milanović päätyi Suomeen. Samanlainen ohjelma on käynnissä tällä haavaa, ja hänen kaltaisiaan sodassa vammautuneita on päätynyt Suomeen viime aikoina Ukrainasta. Ja kenties osa ukrainalaisista jää Suomeen pysyvästi, kuten bosnialaisia jäi 1990-luvulla.

Milanović oli 90-luvun alussa valmistumassa Sloveniassa rakennusalan ammattikoulusta, kun hän sai kutsun Jugoslavian kansanarmeijaan. Rakennusyrityksen stipendiaattina hänelle olisi ollut luvassa työpaikkakin Sloveniassa, mutta hän joutui palaamaan Bosniaan armeijakutsun takia. Silloin tv-uutisissa puhuttiin Slovenian irtautumisesta Jugoslaviasta.

Hän oli tyytyväinen valmistuttuaan koulusta, ylpeä pääsystään armeijaan ja iloinen siitä, että tapaisi perheensä ja kaverinsa Bosniassa. Samalla häntä suretti se, että työmahdollisuudet Ljubljanassa olivat lipumassa käsistä.

Sloveniassa opiskellessaan hän oli myös menettänyt nuoruuden rakkautensa Kijan, joka oli mennyt sillä välin naimisiin ja saanut lapsen.

”Antauduin. Astuin elämän virtaan. Aloin seurata elämän käsikirjoitusta. Oli pakko ottaa vastaan se; mikä oli väistämätöntä”, hän kirjoitti myöhemmin.

Ehkä hän olisi voinut välttää sotaan joutumisen, jos olisi jäänyt Sloveniaan työharjoitteluun. Ehkä lähtöä olisi sillä perusteella voinut viivyttää, hän arvelee.

Bosniassa hän odotti armeijaan lähtöä, mutta sitten Bosnian johto päätti, että alokkaita ei enää lähetetä Jugoslavian kansanarmeijaan.

”Sitten tuli sota Bosniaan. Sitä oli siinä tilanteessa. Halusit tai et.”

”Tietysti se muutti ajatuksia, kun huomasi, että toiset yrittivät polttaa talosi tai tappaa sukulaisiasi. Siinä nousi esiin halu puolustautua.”

”

”Alku oli hankalaa, kuten kaikki alut.”

Bosnian sota alkoi keväällä 1992 bosniakkien, kroaattien ja Serbian tukemien serbien välillä. Sodan uhrien lukumäärä oli arvioiden mukaan lähes 200 000.

Milanović oli 19-vuotias, kun sota alkoi, ja 21-vuotias, kun hän haavoittui kranaatinsirpaleiden osumista joulukuussa 1993.

”Kuolema ohitti minut ja jäin eloon, pahasti haavoittuneena, mutta silti olin elossa ja matkalla sairaalaan”, Milanović kirjoitti tapahtumasta.

Hänet siirrettiin ensin yhteen sairaalaan, ja sieltä Sarajevoon toiseen sairaalaan, jossa hänen piti saada näkökykynsä takaisin. Kun se ei onnistunut, hän jäi odottamaan siirtoa ulkomaille parempaan hoitoon.

Suomeen päätyminen oli yllätys, sillä hän oli odottanut pääsevänsä johonkin suurempaan maahan. Ehkä Saksaan, koska hän osasi puhua saksaa.

”Suomesta en tiennyt oikein mitään. Tiesin, että Suomi on pohjoisessa ja Helsinki on pääkaupunki. Tiesin, että on paljon järviä. Matti Nykäsen tiesin Sarajevon olympialaisista ja Marja-Liisa Hämäläisen [myöhemmin Kirvesniemi].”

”Yhtään en kadu, että päädyin tänne. Alku oli hankalaa, kuten kaikki alut.”

Setä ja täti lähtivät mukaan saattajiksi. Maaliskuussa 1994 oli jäätävä sää ja lunta nilkkoihin asti, kun Milanović saapui Suomeen. Tulevaisuus näytti valoisalta, ja hän toivoi saavansa näkönsä takaisin.

Milanović eli siinä uskossa ensimmäisiä päiviään ja viikkojaan Suomessa, että hänen oleskelunsa Suomessa jäisi lyhyeksi. Hänen silmänsä leikattaisiin, jossain vaiheessa sota Bosniassa päättyisi ja sitten edessä olisi paluumatka. Siinä vaiheessa hän vielä näki voimakkaita värejä ja erotti esineiden muotoja.

Suomessa hänelle tehtiin useita silmäleikkauksia, mutta verkkokalvon irtoamisen ja sen kiinnittämisen jälkeen silmiin jääneet arvet levisivät niin, että hän menetti viimeisetkin rippeet näkökyvystään.

Hän mietti sitä, miten hän pärjäisi sokeana, miten liikkuisi ja opiskelisi, miten ystävät Bosniassa ottaisivat hänet vastaan ja miten hän olisi aina eksyksissä. Hän kertoo, miten hänellä oli silloin itsetuhoisia ajatuksia ja hän kävi sisäistä kamppailua niitä ajatuksia vastaan.

”Päätin taistella ja jatkaa elämääni – näyttää kaikille, että tulen toimeen tällaisenakin.”

Milanovićin kuntoutusohjaaja Aila Latvala järjesti hänelle kuntoutuskursseja. Ensin Milanović harjoitteli pistekirjoitusta, opetteli kymmensormijärjestelmällä kirjoittamista tietokoneella ja liikkumista valkoisen kepin kanssa.

”Aila järjesti minulle jonkin vanhan tietokoneen, jolla rupesin kirjoittamaan muistiinpanoja ajoilta ennen sotaa ja sodasta. Siitä tuli sitten kirja.”

Ensimmäinen kirja valmistui vuonna 2009 hänen äidinkielellään. Se oli ensimmäinen osa trilogiasta.

”Kerroin siinä nuoruudestani, jolloin tutustuin silloiseen tyttöystävääni, nykyiseen vaimooni.”

Toinen osa valmistui vuonna 2012 ja kolmas ja viimeinen 2018. Milanović suomensi osat, ja siitä tuli suomenkielinen teos, Voitto pimeydestä, jonka hän julkaisi itse vuonna 2021.

”Varsinainen kuntoutus alkoi siitä, kun menin kouluun. Vertaistuki oli erinomaista. Huomasin, että muut sokeat lauleskelivat ja naureskelivat. Mietin, mitä minä tässä suren.”

Vaikeuksia tuli vastaan senkin jälkeen. Kaikki asiat piti opetella uudestaan sokeana. Jossain vaiheessa hän huomasi, että hän osasi kuunnella tarkemmin kuin aiemmin.

”Kuulen, kun ohitan jonkin esineen, joka on vähän korkeampi. Esineen kohdalla kaiku on vähän erilainen, tummempi. Sitä on vaikea kuvailla.”

Näkövammaisten ammattikoulussa Milanović pääsi kokeilemaan erilaisia liikuntamuotoja. Bosniassa hän oli tykännyt kaikista pallopeleistä ja harrastanut ammattikoulussa lentopalloa. Opiskelukaverit ehdottivat hänelle maalipallon pelaamista.

”Ajattelin, että maalipallo olisi helppoa, kun siinä vain mennään makuulleen ja odotetaan palloa. Mutta ei se ollut lainkaan helppoa. Se on aika rankka laji.”

Hän innostui kuitenkin maalipallosta niin, että päätyi pelaamaan sitä joukkueeseen.

”Siinä oli kolme asiaa, joista tykkäsin: sosiaalisuus, liikunta ja kilpailu.”

Siitä tuli sosiaalinen liima, joka toi hänelle kavereita ja josta hän sai elämänikäisen harrastuksen.

”

”En ole paras, mutta en huonoinkaan. Keskiverto.”

Maalipallossa kaksi joukkuetta pelaa vastakkain yhdeksän metriä leveällä ja 18 metriä pitkällä kentällä. Maalit ovat päädyn levyisiä. Kummassakin joukkueessa on kolme pelaajaa samaan aikaan kentällä, ja kukin joukkue hyökkää vuorollaan.

Hyökkäävä joukkue yrittää heittää 1,2 kilon painoisen pallon maaliin. Kumista valmistetun pallon sisällä on kulkusia, ja pallon liikkeisiin reagoidaan kuuloaistin avulla. Alakautta heitettävän pallon on osuttava kerran maahan omalla kuuden metrin alueella ja lisäksi sen on osuttava kenttään neutraalilla kuuden metrin alueella ennen vastustajan kuuden metrin aluetta.

Milanović pelasi joitakin vuosia SM-sarjassa, ja nykyään hän pelaa avoimessa SM-sarjassa, jossa joukkueissa on sekä miehiä että naisia.

”Uskon, että olen suhteellisen hyvä tuossa sarjassa. En ole paras, mutta en huonoinkaan. Keskiverto.”

Nyt Milanović on pelannut lajia jo 25 vuotta. Viime vuonna hänen joukkueensa O.P. Juniors sijoittui pronssille, ja Milanovic oli koko sarjan paras maalintekijä. Tämän kauden sarjassa joukkue on toisena, kun sarjasta on jäljellä vielä kaksi runkosarjaturnausta ja finaaliturnaus.

”Kun kuntouduin, totuin tilanteeseeni. Joihinkin asioihin pystyin vaikuttamaan, ja toisiin en. Piti hyväksyä tosiasiat. Ja katsoa totuutta silmiin”, hän sanoo ja naurahtaa tahattomalle vitsilleen.

”Nyt elämä on ihan ok. Vaimo tuli ja lapset. Elämä on mallillaan.”

Milanović matkusti sodan jälkeen vuonna 1998 Bosniaan ja kertoi sukulaisilleen etsiskelevänsä naista elämäänsä. Milanovićin serkun vaimo puhui ystävälleen, joka puhui asiasta sodassa leskeksi ja yksinhuoltajaksi jääneelle ystävälleen. Välikätenä toimineet naiset eivät tienneet, että Milanović oli tavannut kyseisen lesken aikaisemmin. Kyseessä oli hänen nuoruudenrakkautensa Kija.

”Otin yhteyttä Kijaan ja sovimme tapaamisen.”

Tapaamista ennen kumpikin oli selvästi tehnyt laskelmia päässään. Mies oli sotainvalidi ja sokea, joka asui hyvinvointivaltiossa. Nainen oli sotaleski, jolla oli pieni lapsi. Milanović kertoo kirjassaan, miten he jo ensimmäisessä keskustelussaan löivät kortit avoimesti pöytään. Milanović oli valmis olemaan isä Kijan lapselle. Se oli Kijalle ainoa ehto.

Nuoruuden rakkaudentarinan jatkuminen sodan koettelemusten jälkeen Suomessa kuulostaa uskomattomalta niin Milanovićin kertomana kuin kirjoittamanakin.

”Se oli kohtalo. En tiedä, miksi muuksi sitä voisi sanoa.”

Suomessa he saivat kaksi yhteistä lasta, jotka ovat nyt jo aikuisia.

Kirjansa viimeisessä luvussa Milanović kertoo kiitollisuudestaan siitä, että Suomi vastaanotti hänet, antoi suojan ja mahdollisuuden elää normaalia elämää ja olla tasa-arvoinen muiden suomalaisten kanssa. Hän kertoo myös siitä, miten kärsimykset ovat kuorineet hänestä pois kerroksen haluja ja vaatimuksia ja jäljelle on jäänyt vain todella tärkeä: perhe, ystävät ja muut ihmiset.

”Rakastan puhua ihmisten kanssa. Miten muuten voisimmekaan oppia tuntemaan ihmisiä, ellei puhumalla heidän kanssaan, keskustelemalla”, hän kirjoittaa kirjansa viimeisillä riveillä.

Hyvin kirjoitettu, Ibrahim.