Perhesiteitä | Fatim Diarra tekee politiikkaa ja hänen veljensä Bakari hienoja huppareita — ”Kun joskus en jaksa uskoa itseeni, minun ei tarvitse kuin katsoa pikkuveljeni suuntaan”

Fatim Diarralta kysytään yhä useammin, onko hän Bakarin sisko.

Bakari Diarra:

“Isosiskoni Fatu on kunnianhimoinen, fiksu ja hauska. Hän on paljon ulospäinsuuntautuneempi kuin minä ja tuntee Helsingissä jokaisen.

Kun olin pieni, asuimme Munkkiniemessä isän, äidin ja kahden veljemme kanssa. Kotona oli aina äänekästä ja sosiaalista.

Minä olen sisaruksista nuorin, Fatu vanhin, minua 12 vuotta vanhempi. Kun olin pieni, kinastelin usein isoveljieni kanssa, ja Fatu joutui selvittelemään välejämme. Hän piti meistä huolta ja pelleili kanssamme.

Äiti on Lapista kotoisin oleva sairaanhoitaja, isä oli Malista kotoisin oleva lääkäri.

Pienenä halusin olla kuin isä ja unelmani oli tulla myös lääkäriksi. Mutta isä kuoli sydänkohtaukseen, kun olin 10-vuotias. En kuitenkaan halua puhua siitä.

Olin tosi ujo ja hiljainen lapsi. En vieläkään tykkää, kun on liikaa ihmisiä. Olemme molemmat Fatun kanssa luonteeltamme aika rauhallisia.

Fatu kävi ranskalais-suomalaisen koulun, minä suomalaisen. Vanhemmat pitivät opiskelua tärkeänä, mutta minuun se ei tarttunut.

Kun olin ensimmäisellä luokalla, Fatu lähti Kanadaan vuodeksi vaihtoon. Tuntui, että hän oli siellä viisi vuotta. Oli tosi ikävä. Tultuaan takaisin hän muutti pois kotoa. Näimme silti säännöllisesti. Fatu vei minut usein syömään sushia, ja hengasin hänen kavereidensa kanssa.

Fatu alkoi opiskella yliopistossa, mutta en ikinä muista, mitä. Nuorena Fatu oli myös jossain opiskelijajärjestössä, kai joku puheenjohtaja. Hän kävi usein kylässä, mutta teininä en ollut ikinä kotona vaan aina huitelemassa. Se, vietinkö villejä teinivuosia, riippuu siitä, keneltä kysyy. Kotona olin aina kiltisti.

Jos Fatu tarvitsi apua, autoimme häntä veljien kanssa. Kerran muutimme Fatun tavarat Kampista Sörnäisiin ratikalla, kaapitkin.

Fatu on puhunut minulle pienestä asti paljon tasa-arvosta, ja minäkin olen feministi. Ei ollut ihme, että hän meni politiikkaan. Sisko on aina ollut johtajahenkinen, vahva persoona. Ihmiset jäävät kuuntelemaan, kun hän puhuu. Hänellä on karismaa. Meillä kaikilla lapsilla on, se tulee isältä. Olemme isoja persoonia niin kuin isä.

Fatun menestys politiikassa on upeaa. Hän ansaitsee sen. Olen totta kai äänestänyt Fatua, ketä muutakaan. Emme kuitenkaan juttele juuri politiikasta.

Pikku naperosta asti olen rakastanut vaatteita. Ostin niitä kirppareilta ja kustomoin. Aloin myydä vaatteita myös eteenpäin. Kuulun helsinkiläisartisti Cledoksen kanssa samaan ystäväporukkaan. Hän halusi julkaista musiikkivideon omakustannesinglestään Töis, ja koska minä olin se vaatejäbä, stailasin hänet. Kukaan meistä ei ollut tehnyt ikinä musiikkivideota, mutta ajattelimme, että kyllä me osataan. Videosta tuli viraalihitti, ja se muutti koko ystäväporukkani elämän.

Cledos sai levytyssopimuksen, ja minä jatkoin musavideoiden stailaamista hänen ja muiden artistien kuten Iben, Melon ja Joalinin kanssa. En ole koskaan stailannut Fatua, mutta se olisi hauskaa. Pukisin hänet räväkästi, koska hän on niin räväkkä persoona.

Kerran tein t-paidan, jossa oli oma logoni, vitunleija, ja siitä tuli hitti. Perustin oman vaatemerkin, ja nyt pyöritän sitä duunikseni.

Fatu on iloinen menestyksestäni ja on tsempannut minua aina. Välillä hän on pitänyt minulle puhutteluja tulevaisuudestani, sanonut, että pitää mennä opiskelemaan. Mutta se on turhaa. Mä teen, mitä teen.

Itse en ole koskaan antanut Fatulle neuvoja hänen töissään. Teen huppareita enkä politiikkaa! Meillä on hyvät välit, ja näemme tiiviisti perheemme kanssa. Käymme syömässä äidillä tai Fatulla Munkkiniemessä, jossa hän ja hänen miehensä asuvat. Meillä on hauskaa yhdessä, kaikki heittävät paljon läppää. Meille molemmille perhe on kaikkein tärkein.”

Fatim Diarra:

“Minulla ja pikkuveljelläni Kassulla on ollut täysin erilainen lapsuus. Kun minä synnyin, äiti oli 22-vuotias ja isä 29-vuotias. Elimme Jakomäessä ja olimme aika köyhiä, sillä vanhemmat opiskelivat ja tekivät ensimmäisiä töitään.

Kassun syntyessä 12 vuotta myöhemmin he olivat olleet töissä jo pitkään, ja perheellämme oli hyvä taloudellinen tilanne. Kassu sai vaikka mitä lahjoja, esimerkiksi elektronisen sähköauton, jolla pystyi ajamaan pihalla.

Kassu oli ujo lapsi. Rippijuhlissani hän meni sängyn alle piiloon, kun ihmiset tulivat lässyttämään. Siellä hän myös pysyi, kunnes juhlat olivat ohi.

Hoidin Kassua paljon, teininä jopa kesätyökseni. Välillä kiusasin häntä. Sanoin, että hänet on adoptoitu Intiasta ja kutsuin häntä räystäskakaksi, sillä hän oli pieni kuin linnunkakka räystäässä.

Olin omapäinen. Minulla ei ollut tapana neuvotella vanhempieni kanssa. Ilmoitin vain, mitä teen. Se oli heistä tosi ärsyttävää.

Isä oli tiukka ja konservatiivinen. Hän yritti sanoa, miten minun pitää pukeutua ja käyttäytyä ja kenen kanssa saan liikkua.

Isä oli muslimi mutta vain, jotta hänen äidillään olisi hyvä mieli. Hän söi makkaraa ja Serrano-kinkkua ja nautti viskistä.

Otin isän kanssa usein yhteen. Tappelut johtivat siihen, että lähdin lukiossa vaihtoon Kanadaan. Pohdin usein, miten pikkuveljillä menee. Oli valtava ikävä. Takaisin tultuani muutin heti pois kotoa mutta vain kilometrin päähän. Halusin olla lähellä perhettä.

23-vuotiaana olin Senegalissa kehitysyhteistyöprojektissa töissä, kun sain kuulla isän kuolleen äkilliseen sydänkohtaukseen. Hän oli vain 52-vuotias, ja se oli hirveä shokki meille kaikille. Äiti oli aina yrittänyt sanoa isälle, että muista levätä, mutta hän teki ihan liikaa töitä.

Isän kuolema jätti elämäämme valtavan aukon. Hän oli ollut aina Kassun futistreeneissä mukana, mutta nyt kentän laidalla ei ollutkaan ketään. Kassu muuttui hiljaisemmaksi ja vetäytyvämmäksi. Itkin pelätessäni, miten isän kuolema vaikuttaa veljiini, mutta vähitellen ilo alkoi palata Kassuun.

Minä olin suunnitellut opiskelevani ulkomailla, mutta jäin Suomeen. En halunnut, että äiti jää yksin pikkuveljien kanssa. Aloin kantaa toisen vanhemman roolia.

Kun opiskelin Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntapolitiikkaa, ajattelin olevan itsekästä, etten ole perheen tukena.

Perheemme taloudellinen tilanne romahti isän kuoltua. Kassulla ei ollut rahaa lähteä vaihto-oppilaaksi yhtään mihinkään. Siinä missä minä olin köyhän lapsuuden jälkeen ostanut varakkaana teininä Stockalta vaatteita isän kortilla, veljeni joutui menemään UFFiin. Mutta Kassun luovuus syntyikin siitä, ettei hänellä ollut rahaa, millä mällätä. Hän loi kierrätetyistä vaatteista itselleen bisneksen.

Kun Kassu oli 16, hän tuli auttamaan minua ja miestäni kantamaan pesukonetta. Hänellä oli vaaleanpunaiset housut ja Marimekon Unikko-farkkutakki. Mitä helvettiä sulla on päällä, kysyin. Se oli aikaa ennen kuin Marimekko markkinoi Unikko-takkeja myös miehille. Otin hänestä valokuvan ja käydessäni Marimekon kaupassa annoin sen myyjälle. Hän laittoi Kassun kuvan liikkeen seinälle.

Kun Kassu ei hakenut jatko-opiskelemaan, sanoin, että jumalauta, sinun täytyy käydä jokin koulu. Olin raivoissani, sillä olin oppinut jo isältäni, että koulutus on tärkeintä. Mutta äiti muistutti, etten voi olettaa kaikkien tekevän kuin minä.

On hiton siistiä, että Kassu valitsi oman polkunsa. Hänen vaatemerkkinsä vitunleija on ollut menestys. Hän on pistänyt kavereidensa kanssa monta kertaa pop up -kaupan pystyyn, ilmoittanut siitä TikTokissa ja Instagramissa ja saanut teinit jonottamaan mallistoja. Esiintymässä on ollut Kassun ystäviä, kuten Isaac Elliot ja Cledos.

Pari vuotta sitten Kassu mokasi. Hänellä oli koronasta johtuvia toimitusongelmia, ja ihmiset joutuivat odottamaan liian kauan tilaamiaan vaatteita. Ja mitä jätkä teki? Pitkän videon nettiin, jossa hän tunnusti virheensä. Olisipa politiikassakin enemmän ihmisiä, joilla on sama kyky.

Mutta jo Kassun vaatemerkin nimi kertoo, että hänellä on munaa. Se on se Diarran anteeksipyytelemätön veri, ammattikehtaajan perintö. Sama veri, joka saa minut uskaltamaan pitämään puheita niiden edessä, jotka ajattelevat, että mustat eivät ole edes ihmisiä.

Kun minä olin nuori, näköisiämme tyyppejä oli Suomessa paljon vähemmän kuin nyt. Pikkuveljeni ikäpolven todellisuus on ihan erilainen: on erivärisiä ja -taustaisia suomalaisia, varsinkin luovilla aloilla. Politiikassa minä olen yhä liian usein se ainoa ruskea ihminen huoneessa.

Minut tunnistetaan kadulla aika usein työni takia. Olen Helsingin kaupunginvaltuuston ja Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja sekä vihreiden entinen varapuheenjohtaja. Mutta nykyään minulta kysytään yhä useammin, että oletko sä Bakan sisko. Se on siistiä.

Jos veljelläni on huolia, hän soittaa minulle. Minusta on ihanaa, että hän haluaa puhua vaikeina hetkinä juuri isosiskonsa kanssa.

Kassu on minua paljon herkempi. Minä taas olen aika kovapäinen, sillä perheen vanhimpana olen tottunut tappelemaan pienempien puolesta.

Välillä Kassu soittaa, jos hän tarvitsee rahaa. Olen iloinen, että pystyn ostamaan hänelle junalipun tai auttamaan häntä toisinaan vuokrassa.

Kassu taas kannustaa ja tsemppaa minua kaikessa ja jakaa poliittisia postauksiani somessa. Kun joskus en jaksa uskoa itseeni, minun ei tarvitse kuin katsoa pikkuveljeni suuntaan. Hän tukee minua sataprosenttisesti, ja on ihanaa lainata hänen itsevarmuuttaan.

Kassu ei ole hirveän kiinnostunut politiikasta, mutta hän on arvoiltaan superliberaali. Viihdymme yhdessä, ja vien häntä syömään tai teen ruokaa. Välillä törmäämme festareilla, jonne hän ilmestyy jättimäisessä possessa. Vaikka teemme täysin eri skenen juttuja, fanitan veljeäni ja katson häntä massiivisella ylpeydellä.”