Räppäri Redraman mukaan pikkuveljen kuolema on ollut isoin koettelemus hänen elämässään.
Redrama taisteli veljensä tavoin päihderiippuvuutta vastaan. Lopulta retkahdus koitui Albert-veljen kohtaloksi. Kuva: Jonna Öhrnberg
Anttijussi Ripaoja
Marraskuussa 2010 räppäri Redramalla, oikealta nimeltään Lasse Mellbergillä, oli syytä juhlaan. Hän oli viettänyt raitista, päihteetöntä elämää kolmisen kuukautta ja oli juuri esiintynyt yleisölle selvin päin.
Riemu vaihtuisi pian huoleen, ja sittemmin suruun. Mellberg kertoo asiasta tuoreessa Johannes Lahtelan kirjoittamassa elämäkerrassa Redrama – liekeistä luovuuteen (Otava).
Mellberg oli selväpäisestä keikkakokemuksesta äärimmäisen innoissaan ja halusi hehkuttaa asiaa pikkuveljelleen Albertille. Veljellä oli hänen tavoin päihdehistoria, mutta tämä oli raitistunut lapsensa syntymän myötä. Niinpä hän soitti Albertille.
– Mä oon radalla. Sori, mä en jaksa puhua nyt, Albert vastasi. Mellberg kuuli äänestä, että veli oli retkahtanut.
Seuraavana päivänä Mellberg soitti veljelleen toivottaakseen tälle hyvää isänpäivää. Albertin poika oli vasta vauva.
– Mä olen mokannut kaiken. Mä retkahdin taas, ja olen vetänyt kamaa ihan urakalla… nyt koko isänpäivä on pilalla. Mä nukun sohvalla. Mä en tarkoittanut mitään pahaa… mä oon niin pahoillani… mä en tiedä mitä tehdä… Veli nyyhkytti puhelimeen ja purskahti lopulta itkuun.
Mellberg ylitti houkutella Albertia mukaan vertaistukiryhmään, mutta turhaan. Puhelu päättyi riitaisissa tunnelmissa. Se oli viimeinen kerta, kun Mellberg puhui veljensä kanssa.
Seuraavana aamuna Mellberg oli kuntosalilla, kun hänen puhelimensa soi. Soittaja oli isoveli Petter.
– Albert on kuollut, Petter sanoi.
Ryntäsin kuntosalin pukuhuoneeseen istumaan ja kuuntelin kun isoveljeni romahti. Olin turta. En kyennyt itkemään, huutamaan enkä luhistumaan. Kyyneleet vain valuivat poskilleni. Puin nopeasti päälleni, ja unohdin käydä suihkussa. Sulloin tavarat reppuuni ja poistuin kuntosalilta.
Albert kuoli lääkkeiden ja huumeiden yliannostukseen. ”Tyypillinen addiktin ennenaikainen kuolema”, kuten Mellberg itse kirjassaan kuvailee. Hän syytti kuolemasta itseään ja mietti, mitä kaikkea hän olisi voinut tehdä toisin.
Ilta-Sanomien haastattelussa Mellberg kertoo muistavansa yhä elävästi viimeisen puhelinsoiton veljensä kanssa.
– Olin juossut pakoon syyllisyyden taakkaa peräti 12 vuotta, kunnes viimein nyt menneenä keväänä löysin tuen avulla vapautuksen, Mellberg sanoo.
Nyt hän kokee viimein päästäneensä irti Albertin kuolemasta ja tulleensa sen kanssa sinuiksi.
– Veljen kuolema on ollut isoin koettelemus elämässäni. Vieläkin itken usein, mutta kaikki itku on enää helpotusta ja kiitollisuutta. Nyt minulla on vain iloinen suru.
