Satu Silvoa luullaan vahvemmaksi kuin hän on: ”Ihminen voi olla kaikenlaista samaan aikaan”

Satu Silvo istuu helsinkiläisen Musiikkiteatteri Kapsäkin katutason Bistro K:ssa. Nauraa käheästi, läimäyttää välillä kämmentä pöytään ja sinkoilee kirosanoja puheen sekaan.

Hän ei ole nyt se naistenlehdistä tuttu sensuelli, seesteinen pohdiskelija, eikä se julkisuudessa jo parikymppisenä seksisymboliksi julistettu Suomen Sophia Loren.

Ei ainakaan pelkästään.

Tässä on läsnä aikuinen ihminen kaikkine ominaisuuksineen; sellainen, joka nauraa, koska viime aikoina on tehnyt mieli lähinnä itkeä tai huutaa.

Tässä on ihminen, jonka elämäntyö on hajonnut alta.

Kasvisravintola Silvoplee, jonka Silvo oli perustanut Helsingin Hakaniemeen 23 vuotta aiemmin, julistettiin pari viikkoa ennen tätä haastattelua konkurssiin.

Kun Silvoplee suljettiin viimeistä kertaa tammikuun puolivälissä, tuntui Silvosta siltä, että elävän ravinnon ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin pioneerityöhön käytetyt vuodet olisi lakaistu katuojaan.

Silvo koki koronan siivittämän konkurssin fyysisenä hyökkäyksenä.

– Tuntui, että aivot, sydän ja maha kiehuvat, koko vartalo kramppaa. Tässä iässä joutuu miettimään sitä, että miten keho kestää tämän. Niin väkivaltainen kokemus se oli.

Sitten hän alkoi laulaa Maija Ruuskasen ja Veera Railion näytelmään tekemää, loitsunkaltaista laulua. Voimat alkoivat palata.

– Romua, riemua, rattoa, ruttoa, ristiä kannetaan, kipuja, kiviä, kolhuja kovia kyykyssä koetaan, Silvo hyräilee pehmeällä äänellään.

Eikä Satu Silvo olisi Satu Silvo, jos hän jäisi lätäkköön naamalleen makaamaan. Hän kertoo päätyvänsä helposti syviin vesiin, mutta tulevansa sieltä aina myös nopeasti pois.

– Varsinkin oman itsensä kohtaaminen on aina ollut jotenkin pettymys, mutta sitten hakeudun jonkun työn tai puutarhani äärelle tai rakentelemaan jotain. Se muistuttaa, että luova, toimiva ihminen minussa on tosi todellinen.

Yht’äkkiä Silvo huomaa Kapsäkin ikkunan takana kadulla oudosti liikehtivän jumppaajan. Silvo vetää nopeat rihmat itseensä: tilaa voi ja saa ottaa viemättä sitä muilta.

– Hänkin tuossa ottaa tilansa: tekee sitä, mitä haluaa, eikä mieti, onko naurettava vai ei. Mitä väliä on sillä, että joku tulee sanomaan, että näyttääpä tyhmältä? Hän tekee, mitä hänen pitää tehdä.

Kun Satu Silvo tekee, mitä hänen pitää tehdä, hän päätyy pelastamaan porsaita joulupöydästä, suojelemaan lintuja, auttamaan syrjäytyneitä nuoria, viemään neuvolakonseptia kehitysmaihin, istumaan kaupunginvaltuustoon.

Tai perustamaan ravintolan, josta ei saanut vuosiin palkkaa. Näyttelijänä olisi tienannut paremmin.

Vaikka Silvopleelle kävi niinkuin kävi, se oli Silvon mielestä menestystarina.

– En näe, että Silvoplee olisi epäonnistuminen. Miten se olisi voinut olla epäonnistuminen, kun konkurssi ei edes johtunut omista toimista? Heti kun päästän suustani sanan ”epäonnistuminen”, se alkaa kuulostaa falskilta.

Satu Silvo on tehnyt merkittävän taiteilijauran, valmentanut naisyrittäjiä, opiskellut jatkuvasti uutta, rakentanut hyvinvointi-imperiumin, ja kasvattanut lapset aikuisiksi.

Hän on monien mielikuvissa ihminen, joka selviytyy suurista vastoinkäymisistä pystypäin.

Silvo arvelee, että yksi tekijä näiden mielikuvien takana on se, että hän ei halua velloa menneessä. Aiemman elämän vastoinkäymisten kertaaminen selvästi ärsyttää häntä, ne ovat taakse jäänyttä elämää.

– Ihminen muuttuu ja maailma muuttuu, eikä noilla asioilla ole enää mitään sijaa elämässäni.

Kenen tahansa kuusikymppisen elettyyn elämään mahtuu koko kirjo vastoinkäymisistä suuriin rakkauksiin, jos onnea on.
Kenen tahansa kokemuksia ei kuitenkaan ole räävitty lööpeissä.

Silvo on omien sanojensa mukaan ”paskat nakannut” kirjoitteluista.

Hän on koittanut välttää lukemasta etenkin niitä juttuja, joita on julkaistu häneltä kyselemättä. Jopa sovitut haastattelut ovat enimmäkseen tuntuneet jostain toisesta kertovilta.

Yöööh, Silvo summaa tunteensa siitä, mitä on katsoa itseään muiden silmin.

– Ajattelen toisaalta, että mitä väliä! Ihmisiä ei oikeasti kiinnosta. Uteliaisuus kestää vain hetken.

Kuva, jota Silvosta julkisuudessa takavuosina luotiin, oli hänen mielestään tunkkainen.

Hänestä tuntui siltä, että koko ajan odotettiin, että tulisipa tuolle Silvolle joku katastrofi, tai murskautuisipa tuo ihminen. Sitten saataisiin lehtiä kaupaksi.

– Kannen tai lööpin taitossa usein laitettiin kuvani ihan ihmeelliseen kontekstiin. Rinnat olivat pääosassa ja niihin ympättiin otsikko, joka käsitteli täysin eri asiaa: vaikka jonkun ilotytön haastattelua. Kun erosin puolisostani, minua soviteltiin milloin kenenkin kainaloon.

Silvo on keskustelussa äärimmäisen läsnä, mutta tarkkailee samalla koko ajan valppaasti ympäristöään.

Kesken haastattelun ulkona laulaa lintu. Silvo alkaa heti pohtia, että johtuuko linnun ääni siitä, että meillä ei ole talvea enää.

– Se raukka luulee, että on kevät.

Palava rakkaus teatteriin sai nuoren Satu Silvon aikoinaan muuttamaan Helsinkiin Valkealasta. Se on pieni kymiläiskunta, jota ei itsenäisenä enää ole edes olemassa.

Hän oli – ainakin omissa silmissään – ison perheen maalaistyttö: lippis päässä pieruverkkareissa pesistä pelaava honkkeli.

Äiti patisti mannekiinikursseille, että oppisi tyttö edes kävelemään oikein. Oli kisat, tuli kruunu, ja saman tien Silvoa alettiin sulloa muottiin, joka vielä 40 vuotta myöhemmin naurattaa naista itseään.

Nuori teatterikorkeakoululainen sai Jouko Turkalta liikanimen ”Kukkulamäki”. Teatterineroksi julistettu rehtori redusoi Silvon rintavaoksi, vaikka tämä hankki merkittäviä, kriitikoiden kiittämiä rooleja suurissa tuotannoissa jo opiskelijana.

Ulkopuolisuuden tunne leimasi Silvon koko opiskeluaikaa.

– Tunsin koulussa todella syvää yksinäisyyttä. En kokenut oloani turvalliseksi tai kohtelua reiluksi. Nyt käsitän, että koulussa koitettiin lietsoa kateutta ja kilpailua.

Ulkopuolisuuden tunne jatkui Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijänä. Pienten lasten äidillä ei ollut mahdollisuutta osallistua illanistujaisiin.

– Koko ajan tunsin, etten kuulu porukoihin. Olin ulkoa tullut.

Vasta nyt hän ymmärtää, mitä nuoren ihmisen epävarmuuden selättäminen vaati.

– Ei sitä siinä iässä tajunnut, millaista nujertamista teatterikoulussa oli. On ollut upeaa nähdä, miten nuoret naiset ovat pistäneet muutoksen liikkeelle, Silvo naputtaa pöytää ja viittaa viranomaisten piinaamaan Pussy Riotiin sekä #metoo-liikkeeseen.

Hän haluaa laittaa asiat kontekstiin.

– Kaikki kokemamme oli pientä siihen verrattuna, mitä esimerkiksi Venäjällä naiset koko ajan sietävät.

Silti: vaati omanlaistaan pokkaa, että löysi siinä ajassa ja olemisen tavassa itsensä, ja itsenään myös pysyi.

Silvoa on auttanut parikymmentä vuotta vanhemman ystävän opetus. Silvo oli pitkään ihmetellyt, miten ystävä näytti selviävän rankoista kokemuksistaan ihmeen ketterästi kuivalle maalle.

– Hän myönsi, että kyllä, hänestäkin tuntuu pahalta, mutta hän mietti niissä tilanteissa, että mitä olinkaan tekemässä. Siitä ajatuksesta tuli ohjenuorani.

Silvo sanoo, että vastoinkäymisistä selviämiseen saa voimaa tekemällä sitä, mitä rakastaa ja olemalla arvoilleen uskollinen.

– Jos jonkin tekemisen äärellä on paha olla, niin pitää vaihtaa hommia.

Silvo pääsee tyrskyjen jälkeen tolpilleen vaikkapa keskittymällä saamaan täydellisen lämpötilan puutarhansa kompostiin.

– Välillä tuntuu, etten voi liikkua: masentaa, en jaksa elää tätä elämää, en pysty pesemään pyykkiä tai en pääse suihkuun. Sitten mietin mitä olinkaan tekemässä.

Satu Silvon 60-vuotisjuhlaesitys Näkymätön nainen käsittelee sitä, miten nainen vanhetessaan tulee tallotuksi, putoaa, lakkaa muille olemasta.

Silvon elämänkumppanin Reidar Palmgrenin yhdessä Pasi Lampelan kirjoittama esitys ei ole autofiktiota. Silti herää kysymys: mikä se tämä tällainen teema on? Harva on yhtä vähän näkymätön kuin Silvo.

Mitä hän tietäisi fundamentaalisesta yksinäisyydestä, tai siitä, mitä on kadota läpi asfaltin niin, ettei kukaan edes huomaa niin tapahtuneen?

Silvo kyllä tietää. Siitä ei vain ole revitty otsikoita.

Erityisen raskaita olivat vuodet, jolloin kihlattu asui vielä Tampereella ja lapset olivat lentäneet pesästä. Silvo tunsi itsensä arvottomaksi ja merkityksettömäksi tyhjässä kodissa.

– Sellaisissa hetkissä arkun kansi on auki ja sieltä tulee kaikkea ryönää ja paskaa. Onneksi lopulta aina tajuan, että pistetääns tämä roina takaisin ja kansi kiinni.

Silti siitä näkymättömyydestä vielä: Silvo on ihminen, jonka karisma puskee läpi jokaisesta huokosesta. Hän on ihminen, johon viitataan tämän tästä sanalla ”toteemieläin”.

– Neäääh, eläimiä me kaikki ollaan, Silvo sanoo, ja nauraa päälle.

Silvo vaikuttaa selviytyjältä, jonka elämänasenteesta haluaisi ottaa oppia. Itse hän arvelee, että ihmiset kokevat hänet vahvemmaksi kuin hän onkaan. Kirosanojen siivittämänä hän paukauttaa, ettei häntä ole koskaan kiinnostanut mikään yksi totuus.

– Jos sellainen olisi, se olisi löydetty ja sitä sitten kaikki eläisimme. Ehkä se ajattelu välittyy minusta. Ihminen voi olla kaikenlaista samaan aikaan.

Kun Silvo vuonna 1986 teki Helsingin Kaupunginteatterissa roolin Kalle Holmbergin ohjaamassa Ilmiantajassa, hän oli kohtalokas nainen, jonka varpaankynsiä Juha Muje lakkasi näyttämöllä. Sellainen hänestä ilmitasolla välittyi, etenkin kun päälle puettiin Yves Saint Laurentia ja säkkikaupalla kohtalokkuutta.

Naiset katsomossa peittivät puolisoidensa silmät.

Nykyisin monet, etenkin keski-ikäiset naiset sanovat haluavansa olla sellaisia kuin Satu Silvo on – tai millaiseksi he Silvon kuvittelevat. Silvosta huokuvaa aistillisuuttakaan ei koeta enää uhkaavana, vaan ihailtavana.

– En ole ikinä oikein ymmärtänyt, miksi naiset asettuisivat muutenkaan toisiaan vastaan. Missioni on ollut aina edistää sitä, että naiset olisivat automaattisesti enemmän toistensa puolella.

Hyvässä maailmassa kaikki voisivat olla ihan vain ihmisiä pitämässä toistensa puolia. Silvon mielestä hyvä metafora on se, että aina kun kohtaa toisen ihmisen, kohtaa tämän oikeasti.

– Tulee vastaan vaikka mikä hampaaton hampuusi, Liisa, tai Lasse tai presidentti, niin viestin pitäisi olla se, että minä kohtaan sinut. Minä näen sinut.

Millaisia ajatuksia artikkeli herätti? Osallistu keskusteluun 6. helmikuuta kello 23 asti.