Hiuksiin liittyy paljon kulttuurisia normeja: kauniit hiukset ovat suorat ja naisen hiukset pitkät. Yllätyin, miten paljon asiaa minulla oli hiuksista, kertoo Rask.
Shadia RaskVäestötutkija
On tammikuu vuonna 2020. Kännykkäni ruudulle lävähtää siskoni lähettämä linkki. Perästä seuraa siskon tyyliin morsetetut jatkoviestit:
”pitäskö osallistua”
”hiukset on kyllä vaikea aihe”
”en keksi mitään” [itkunaurava emoji]
”pitää brainstorm”
”eli ottaa pari suuntaa antavaa” [kilistelevät skumppalasit]
Emme koskaan ehtineet siskon toivomille neuvoa antaville. Minun aivoissani käynnistyi kuitenkin välitön myrsky siskon lähettämän linkin luettuani. Seitsemän viikkoa – ja monta lyhyeksi jäänyttä yöunta – myöhemmin lähetin omakohtaisen esseen Ruskeiden Tyttöjen ja Kustantamo S&S:n kirjoituskilpailuun (siirryt toiseen palveluun).
En ollut tiennyt: minulla oli paljon asiaa hiuksista.
Se, miten laitan hiukseni, joko korostaa tai häivyttää erilaisuuttani.
Tarina hiuksistani alkoi purkautua lapsuuteni kylpyhuoneesta. Äiti leikkaa oransseilla Fiskarseilla tyttärensä otsatukkaa. Tavallinen, suomalainen lapsuusmuisto ja -hiusmalli: kuin potta päähän -tyyli.
Paitsi että minun hiukseni eivät olleet kuin muiden. Pihalla lapset huusivat perääni ”mustalainen”. Luulin, että vika oli mustissa hiuksissani.
Pohdin esseessäni, milloin tiedostin olevani erilainen kuin muut? Alle kouluikäisenä kuulin ensimmäisen kerran olevani ”kakanvärinen”. Tällainen on monen lapsen ensikosketus rasismiin (siirryt toiseen palveluun).
Pelastukseni oli Spaissarit. Spice Girls -yhtyeen ruskean ja kiharatukkaisen laulaja Mel B:n ansiosta minullakin oli tyttöporukassa paikka (siirryt toiseen palveluun) ja joku, jota esittää. Vaikka koripalloa ja tanssia harrastava minä olisin mieluiten ollut toinen Mel, eli Sporty Spice – mutta se ei jotenkin ollut mahdollista, koska minä ja hiukseni näytimme erilaiselta.
Hiustarinani kulki yläkoulun läpi, suoristusraudan löytämiseen lukioiässä. Länsimaisessa kauneusihanteessa suorat hiukset ovat normi (siirryt toiseen palveluun). Rasistinen ideologia on määrittänyt kauneusihanteet niin vinoutuneiksi, että niihin kuuluu painovoimaan taipuvat, ei sitä uhmaavat hiukset. Toinen normi on, että naisilla on pitkät hiukset ja miehillä lyhyet.
Normit tuntuvat paineena suoristaa kiharat, vaikka se tarkoittaisi suoristusraudan rajoittamaa elämää. Teinivuosinani elin yhdellä suoristamisella lähes viikon, kunhan muistin välttää kaikenlaista kosteutta. Tämä tarkoitti: huomenna bileet, tänään ei voi saunoa. Huomenna passikuvaus, tänään ei voi mennä salille.
Nykyään suhde hiuksiini on teinivuosia mutkattomampi, muttei mutkaton. Mustaan kiharaan tukkaan liittyy niin paljon, halusin minä tai en. Afrohiuksilla on aina ollut poliittista merkitystä ja historiallisia kytköksiä.
Se, miten laitan hiukseni, joko korostaa tai häivyttää erilaisuuttani. On yhteiskunnan silmissä joko enemmän tai vähemmän ristiriidassa suomalaisuuteni kanssa.
Hiuksia on aina muotoiltu ja muokattu eri tavoin: peitetty, näytetty, leikattu. Minä olen vuosien ajan muokannut ja leikannut paitsi hiuksiani, myös sitä mitä paljastan itsestäni. Pääsee helpommalla, kun yrittää sulautua suomalaiseen valtavirtaan; on korostamatta ruskeutta, rasismikokemuksia tai kiharoita.
Tuntuu tärkeältä, mutta myös pelottavalta avata hiukseni – ja tarinaani. Varsinkin kun esseeni pääsi mukaan kiharoita käsittelevään kirjoituskokoelmaan.
Monia meitä afrosuomalaisia yhdistää samankaltaiset kokemukset hiustemme kanssa, kirjoitti Jade Lönnqvist Ylen näkökulmassa jo vuosi sitten. Kun syntyy ja kasvaa ruskeana ja kiharatukkaisena yhdessä maailman valkoisimmista maista (siirryt toiseen palveluun), kertyy erilaisia, valtavirrasta poikkeavia kokemuksia.
”Se, että voi nähdä itsensä kaltaisia ihmisiä populaarikuvastoissa, kirjoissa, teatterissa ja elokuvissa tekemissä normaaleja hyväksyttäviä asioita, on sanoinkuvaamattoman tärkeä kokemus etenkin nuorille ihmisille ja identiteetille.”
Nämä Tuuve Aron Kalasatama-romaaniin kirjoittamansa lauseet puhuttelivat minua niin kovasti, että kirjoitin ne talteen. Kalasatama kertoo seksuaalivähemmistöön kuulumisesta, mutta tarve tulla nähdyksi ja kokea yhteenkuuluvuutta on yhteistä kaikille.
Ensi keväänä julkaistaan uusi filmatisointi Pieni merenneito -elokuvasta, jossa Arielia näyttelee Halle Bailey. Haastattelussa Bailey toteaa (siirryt toiseen palveluun):
“Tiedän, miten paljon minulle olisi pikkutyttönä merkinnyt se, jos olisin nähnyt mustan Arielin. Se olisi muuttanut niin paljon näkemystäni elämästä kokonaisuudessaan.”
Sillä on merkitystä, että erilaiset ihmiset – ja hiukset – ovat yhtä lailla edustettuina yhteiskunnassa (siirryt toiseen palveluun).
Shadia Rask
Kirjoittaja on THL:n tutkimuspäällikkö, jonka voimaletti koostuu hollantilaisen ja ranskanletin yhdistelmästä.
Kolumnista voi keskustella 7.10. klo 23.00 saakka.
