Sisarukset Kirsikka ja Sinikukka Saari kasvoivat isossa uusperheessä ja päätyivät aikuisina aivan eri aloilla huipulle. Yhteistä heille on vahva itseluottamus ja ajatus siitä, että valmiisiin kaavoihin ei pidä jämähtää.
”Sisaruus on meille sitä, että kaikissa tilanteissa voi luottaa siskon olevan samalla puolella. Toisen vaikeudet tuntuvat omassa kehossa melkein fyysisesti, niin vahvaa empatia välillämme on”, Kirsikka ja Sinikukka sanovat. Kuva: Tuomas Kolehmainen
Sanna Kajander-Ruuth
Ukrainan sota on tehnyt Sinikukka Saaren, 47, kasvoista tutut monelle suomalaiselle. Hän on Ulkopoliittisen instituutin johtava tutkija, jonka erikoisalaa on entisen Neuvostoliiton alue, sen ulkopolitiikka ja konfliktit. Asiantuntemuksensa takia Sinikukka on nyt kysytty kommentaattori.
Hänen isosiskonsa, kirjailija ja käsikirjoittaja Kirsikka Saari, 49, puolestaan tunnetaan esimerkiksi siitä, että hänen käsikirjoittamansa lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? oli ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana koskaan ehdolla parhaan lyhytelokuvan Oscar-palkintoon vuonna 2014.
Pystiä ei tullut, mutta Oscar-gaala jäi mieleen ikimuistoisena kokemuksena. Kesällä 2020 Kirsikka kutsuttiin Yhdysvaltojen elokuva-akatemian jäseneksi, mikä tarkoittaa sitä, että hän saa olla mukana äänestämässä Oscar-voittajista.
Vuonna 2021 Kirsikalle myönnettiin Suomen valtion viisivuotinen elokuvataiteen taiteilijaprofessoriapuraha.
Vaikka Sinikukka ja Kirsikka ovat päätyneet aivan eri aloille, ei ole epäilystäkään siitä, että he ovat sisaruksia, ja läheisiä sellaisia. He melkein jatkavat toistensa lauseita, purskahtavat nauruun lähes yhtaikaa ja vitsailevat herkeämättä samaan itseironiseen sävyyn.
– Äiti on tehnyt meistä meidät, Sinikukka kertoo kummankin taustasta.
– Hän juurrutti meihin lapsiin vahvan itsetunnon ja pystyvän otteen.
Kirsikka jatkaa, että heidän suvussaan on elänyt vahvana ajatus siitä, että nainen selviää lastensa kanssa tarvittaessa vaikka yksin.
– Itsenäinen pitää olla. Valmiisiin kaavoihin ei pidä jämähtää, hän toteaa.
”
Kolmenkymmenen vuoden jälkeen ”uusperhe” on ihan vain perhe.
Nainen kaiken takana on äiti Marjatta, vuonna 1948 syntynyt suurten ikäluokkien lapsi, työteliäs virkanainen ja kasvatustieteilijä.
Ensimmäisestä, eroon päättyneestä avioliitostaan Marjatta sai kolme lasta. Joulukuussa 1973 syntyi tytär Kirsikka, kaksi vuotta myöhemmin Sinikukka ja vuonna 1977 vielä pikkuveli. Eron jälkeen Marjatta oli vuosia yksinhuoltaja.
Sitten hän meni uusiin naimisiin. Perheeseen liittyivät isäpuoli ja tämän kaksi poikaa edellisestä liitosta. Koti oli Itä-Helsingissä.
Taloudellisesti suurperheessä oltiin välillä tiukoilla. Matkusteluun tai merkkituotteisiin ei ollut varaa. Lapset kasvoivat jakamiseen ja toisten huomiointiin. Alussa isäpuolen tulo mukaan kuvioon kiristi Kirsikan ja Sinikukan hermoja, mutta vähitellen kuprut silottuivat.
– Aika korjaa asioita. On liikuttavaa nähdä, miten tärkeä ihminen isäpuolemme on meidän lapsillemme. Kolmenkymmenen vuoden jälkeen ”uusperhe” on ihan vain perhe, Kirsikka sanoo.
”Helsingin baareissa meidät saatettiin nuorina jopa sekoittaa toisiimme”, Sinikukka ja Kirsikka Saari kertovat. Nykyään Sinikukka on kysytty Venäjän ja Ukrainan asiantuntija, Kirsikka palkittu elokuvantekijä. Kuva: Tuomas Kolehmainen
Reippaiden naisten perhe
Kotialbumin punertavansävyisissä kuvissa juhlitaan jouluja ja puhalletaan synttärikakuista kynttilöitä, hiihdetään ja ollaan pulkkamäessä. Housunpolvissa riittää paikkoja, ja samat vaatteet kiertävät 70-luvun tyyliin isommalta sisarukselta pienemmälle.
Äiti Marjatalla on kuvissa lyhyt tukka ja terveyssandaalit. Usein Marimekkoa, ei meikkiä.
– Äiti on avoin erilaisuudelle ja kiinnostunut ihmisistä ja vieraista kulttuureista. Hän laittoi meidät lapsena Itäkeskuksessa toimineeseen kielikouluun lukemaan pitkää venäjää, koska uskoi, että idänkaupassa riittää aina töitä, Kirsikka sanoo.
Ihan niin se ei mennyt, mutta kaikille perheen lapsille laaja kielitaito on ollut iloksi ja hyödyksi. Se on ollut myös väylä kiinnostaviin tehtäviin työelämässä ja avannut ovia idän suuntaan: Venäjälle, Moldovaan, Georgiaan ja Ukrainaan, jossa Sinikukka kävi työnsä takia viimeksi marraskuussa 2022.
– Piipahdimme viinillä myöhään syksyllä, ennen Sinikukan lähtöä Kiovaan. Minua huolestutti hieman. Sinikukka kuittasi iloisesti vastanneensa jo myöntävästi ukrainalaiselta tutkijakollegalta tulleeseen kutsuun, Kirsikka kuvailee siskonsa rohkeutta.
– Reipas asenteemme periytyy ehdottomasti äidiltä. Hän on aina kannustanut epätavallisiinkin siirtoihin: nyt menet ja teet, Sinikukka selittää.
Saaren sisarukset muistelevat lapsuuttaan ja kuvailevat sohvatyynyistä tehtyä majaansa olohuoneen lattialla ja sitä, miten sukumökillä maalla leikittiin Hienoa Rouvaa. Myös kiihkeät riidat ovat jääneet muistiin. Ihan pienenä lyötiin toista ja kiskottiin tukkaa päästä. Murrosiässä kinasteltiin, kun toinen lainasi jotakin vaatetta ja palautti sen rytyssä ja likaisena. Se johti ovien paiskomiseen ja huutoon.
Taustalla vaikutti silti rakkaus. Sitä on saatu paitsi sisaruksilta, äidiltä ja isäpuolelta myös Kirsikan ja Sinikukan biologiselta isältä. Heidän lapsuudessaan isä toimi kirkkoherrana Länsi-Uudellamaalla, mutta piipahteli tasaisesti lastensa elämässä Helsingissä.
Kirsikan ja Sinikukan Marjatta-äiti oli vuosia sisarusten ja myöhemmin syntyneen pikkuveljen yksinhuoltaja. Kun äiti meni uusiin naimisiin, sisarukset saivat bonusisän mukana kaksi uutta veljeä. Kuva: Kirsikka ja Sinikukka Saaren kotialbumi
Villissä idässä
Marraskuisesta Kiovasta Sinikukka muistaa esimerkiksi sen, kuinka ilmahälytys katkaisi erään keskustelutilaisuuden. Ja sen, miten paikalliset täyttivät vesivarastojaan pimeässä kaupungissa.
Mutta vahvimmin mieleen on jäänyt kaupungin sitkeänä sykkivä elämä. Suurlähetystöt Kiovassa ovat auki, samoin monet ravintolat, hipsteribaarit ja kirjakaupat. Kun sähköjä ei ole, tiloja valaistaan kynttilöillä. Otsalamppu on käytännöllinen varuste, kun sähkökatko voi yllättää koska tahansa.
– Uutiskuvissa kaikki on dramaattisempaa kuin siellä paikan päällä, Sinikukka sanoo.
Kirsikka ja Sinikukka olivat teini-ikäisiä ja nuoria aikuisia, kun toisen maailmansodan jälkeiset rakenteet Itä-Euroopassa murtuivat. Lopullisesti – niin luultiin, kun Berliinin muuri marraskuussa 1989 murtui ja Neuvostoliitto hajosi 1991.
Kylmän sodan päättyminen ja rajojen loiventuminen avasi kielitaitoisille, korkeakoulutetuille parikymppisille paljon kiinnostavia mahdollisuuksia idässä. Sinikukka, Kirsikka ja heidän slaavilaisia kieliä opiskellut pikkuveljensä viettivät uuden vuosituhannen ensimmäisinä vuosina pitkiä aikoja Venäjällä milloin opiskelijavaihdossa, milloin töissä.
– Yhteiskunnalliset muutokset kiinnostivat. Reissasimme entisen Neuvostoliiton alueella milloin kaveriporukassa, milloin perheen kesken, Sinikukka muistelee.
– Elämä Venäjällä, villissä idässä, oli silloin rosoista mutta supermielenkiintoista baareineen, museoineen ja ihanine ihmisineen, Kirsikka sanoo.
Sinikukka nyökkää.
– Venäjän suunta on valtavan surullinen. Vielä 2000-luvun alussa oletin, että tulisin työskentelemään siellä pitkiäkin aikoja esimerkiksi tutkijavaihdossa. Maan kehitys teki akateemisista kuvioista kuitenkin jatkuvasti haastavampia jo ennen Ukrainan sotaa, Sinikukka sanoo.
– Yliopistokulttuuri oli ja on siellä kovin toisenlainen kuin länsimaissa.
Lentävä babushka
Idästä löytyy sentään paljon muutakin kuin Venäjä – Ukraina, Valko-Venäjä, Moldova ja Georgia. Viimeksi mainittu maa avautui Sinikukalle viimeistään silloin, kun hän sai sieltä kiinnostavan työtarjouksen.
Sinikukan esikoinen oli tuolloin kolmevuotias, kuopus vasta yhdeksänkuinen.
– Olin äitiyslomalla, kun työtarjous Georgiasta tuli. Emmin ja puin asiaa puolisoni kanssa – onko tämä hullua, voiko näin toimia? Sinikukka kertoo.
Tilanteen pelasti Marjatta-mummi.
– Äitimme kannusti: mene! Hän päätti tulla mukaan hoitamaan lapsiamme siihen saakka, kunnes hyvä hoitaja löytyisi. Konkreettinen tuki oli siinä vaiheessa ehdottoman tärkeää, Sinikukka kiittelee.
Marjatta käväisi hoitamassa myös Kirsikan lapsia Irlannissa silloin kun nämä olivat pieniä ja Kirsikan puoliso sai saarivaltiosta houkuttelevan työtarjouksen.
– Lentävä babushka on tullut hätiin aina kun häntä on eniten tarvittu. Äiti on mahdollistanut meille ammatillisten unelmiemme toteutumisen, Sinikukka ja Kirsikka kertovat kuin yhdestä suusta.
– Äiti on välillä vitsaillut, että te saatte sitten vuorostanne vielä joskus hoitaa minua. Olemme vastanneet siihen vakavina, että jep.
Näin kuvailtuna Saarten laaja perhekuvio kuulostaa helpolta ja sujuvalta. Ihmisiä ja intressejä on kuitenkin paljon samassa pakassa. Kirsikan pojat ovat nyt 12- ja 13-vuotiaita. Heidän lisäkseen hänellä on kaksi jo aikuista bonuslasta edellisestä liitosta.
Sinikukan poika on 14-vuotias, tytär 11.
Jokaisella heidän kolmesta veljestään on myös lapsia. Suunnilleen samanikäisessä serkkuparvessa lapsia on yhteensä tusina.
– Elämämme on kaukana täydellisestä. Hirveää säätöä, sähläystä ja stressiä on riittänyt, Kirsikka sanoo ja nauraa.
– Nyt, kun lapset alkavat olla teinejä, tunnen kiitollisuutta. Selvisimme kunnialla ensimmäisestä kymmenestä vuodesta heidän kanssaan, hän huokaisee.
– Äidin esimerkki kannustaa myös ikääntymisessä. Täytän vuoden lopussa 50, ja toivon että rohkeus vain kasvaa iän myötä. Äitimme alkoi samassa iässä seikkailla, vaihtoi työpaikkaa ja päästi irti monista vanhoista kaavoista.
”Rentous välillämme kumpuaa yhteisestä lapsuudesta. Kirjailija Zadie Smith on kuvannut kauniisti, että suhde sisaruksiin on rakkauden ensimmäisiä ilmenemismuotoja. Sisko oli ennen kaikkea muuta: puolisoita, lapsia, työtä”, Sinikukka miettii. Kuva: Tuomas Kolehmainen
Neuvottelija ja perfektionisti
Kirsikan ja Sinikukan välit eivät aina ole olleet yhtä mutkattomat kuin nykyään.
– Nuorena välillämme oli riitoja ja jopa kilpailua. Meillä molemmilla oli ihan kunnon murrosiät ja osin rajutkin irtiotot lapsuudenkodista, Kirsikka selittää.
– Asiat alkoivat helpottaa kotoa muutettuamme, kun kummallekin löytyi oma osaamisen tontti. Aikuisina olemme vain kannustaneet toisiamme eteenpäin, Sinikukka kuvailee.
– Jo pienenä Sinikukka oli kova neuvottelija ja analyyttinen perustelija. Äiti oli vakuuttunut siitä, että hänestä tulee juristi, Kirsikka muistaa.
– Kirsikka taas oli perheen perfektionisti. Esimerkiksi syntymäpäivinä hän oli mielessään jo rakentanut täydellisen juhlan, ja jos todellisuus ei sitten vastannutkaan tätä ideaalia, hän oli pettynyt, Sinikukka sanoo.
”
Nuorena välillämme oli riitoja ja jopa kilpailua.
– Kirsikka on aina ollut myös valtavan luova ja intohimoisen kiinnostunut ihmisistä, tarinoista ja erilaisista kokemuksista.
Muistot hymyilyttävät Kirsikkaa.
– Täydellisyyden tavoittelusta irti päästäminen on ollut minulle haaste. Keskeneräisyyden sietoa on pitänyt opetella, elokuvien tekemisestä ei tulisi muuten mitään.
Saaren sisarukset myöntävät kuitenkin, että toisinaan perfektionismi nostaa yhä päätään heissä molemmissa. Esimerkiksi kauneudenjano korostuu yhteisten perhejuhlien kuten joulujen järjestelyissä.
Se juontaa ehkä siihen, että äiti Marjatta oli aikanaan enemmänkin käytännöllinen huoltaja kuin idyllien rakentelija.
Jo teineinä Kirsikka ja Sinikukka tarttuivat itse toimeen ja alkoivat väkertää havukransseja ja paketteja kaikille perheenjäsenille. Muisto Marjatan häthätää lämmittämistä einesjoululaatikoista saa heidät irvistämään.
– Kodeissamme on päältä katsoen siistiä, mutta kaapeissa vallitsee kaaos, siskokset kuitenkin tunnustavat.
Kaksitoista serkusta
Nykyään jouluja ja syntymäpäiviä vietetään porukalla. Usein paikkana on Sinikukan ja hänen puolisonsa kesäasunto, keltaisen huvilan yläkerta Hangossa. Siellä myös Kirsikka läheisineen vietti paljon aikaa esimerkiksi koronapandemian aikana, jolloin Sinikukka perheineen oli jumissa Pariisissa.
– Nauratti, kun kaarroin Hangon huvilan pihaan kuluneella Skodallani. Autonröttelö ei oikein sopinut kuvaan, Kirsikka sanoo.
– Elokuva-alan freelancerina olen tottunut siihen, että tuloni ovat epäsäännölliset ja epävarmat. Olisin voinut valita toisinkin – ennen elokuva-alaa opiskelin historiaa ja vuoden lakia. Joitakin vuosia työskentelin aikakauslehdissä, hän kertoo.
– Olen kuitenkin papin tytär ja kasvanut siihen ajatukseen, että vahvaa kutsumusta on seurattava. Työssä minulle tärkeintä on merkityksellisyys.
Kesäisin he viihtyvät suvun kesken usein myös Saimaalla, jossa Marjatalla ja hänen puolisollaan on saarimökki.
Sinikukan, Kirsikan ja heidän veljiensä lapset ovat tottuneet parvielämään niin maalla kuin kaupungissa. Usein koko serkkutusina nukkuu rivissä patjoilla lattialla. Supatus ja kikatus jatkuvat silloin pitkälle yöhön.
”
Lapsuudenperheemme takia en ajattele eroa epäonnistumisena.
Sinikukan ja Kirsikan mielestä sitä on ihana kuunnella. He tietävät, että parhaat lapsuusmuistot syntyvät juuri noin.
– Perhe-elämään ei ole yhtä oikeaa kaavaa. Koskaan siinä ei voi onnistua täydellisesti. Asiat tuppaavat aina jotenkin karkaamaan kontrollista – ja se on ihan ok, Sinikukka sanoo.
– Omaa lapsuutta ei oikein voi ottaa ohjenuoraksi tätä seuraavaa sukupolvea kasvatettaessa. Nykylasten todellisuus on niin erilainen kuin meidän silloin joskus, Kirsikka toteaa.
Kirsikka Saari erosi poikiensa isästä vuosi sitten.
– Meidän lapsuudenperheemme takia en ajattele eroa epäonnistumisena. Olen oppinut, että perhe on organismi, joka muuttuu ja elää ajan mukana, hän sano.
– Muutokset eivät ole pahasta, vaikka niihin tottuminen vie aikaa. Hyviä tyyppejä mahtuu elämään aina lisää.
47-vuotias Ulkopoliittisen instituutin johtava tutkija. Kansainvälisen politiikan tohtori London School of Economicsista. Asuu Helsingissä puolisonsa, poikansa ja tyttärensä kanssa.
49-vuotias kirjailija ja käsikirjoittaja. Töitä esimerkiksi Hölmö nuori sydän sekä lastenelokuva Sihja – Kapinaa ilmassa. Filosofian maisteri ja elokuvataiteen maisteri. Asuu Helsingissä kahden poikansa kanssa.
