Sofi Oksanen kolumni: Miksi Krimillä on väliä

Myytti Krimin "ainaisesta" venäläisyydestä on jäänyt elämään vahvempana kuin alueen alkuperäisasukkaiden tataarien historia, muistuttaa kirjailija Sofi Oksanen.

Viime vuonna Venäjän liikekannallepano koski erityisesti etnisiä vähemmistöjä. Sen saivat huomata myös Krimin tataarit, joille niemimaan kutsuntakirjeistä lähti noin yhdeksänkymmentä prosenttia. Venäjän miehitys on tarkoittanut alueen alkuperäisväestölle paluuta etniseen vainoon.

Krimin anneksointi katosi länsimaiden otsikoista varsin nopeasti, samoin Itä-Ukrainassa vuonna 2014 alkanut sota. Julkisessa keskustelussa Krimiä tunnuttiin pidettävän menetettynä tapauksena ja jotenkin "luonnollisena" osana Venäjää. Rory Finnin, Cambridgen yliopiston Ukrainan-tutkimuksen professori, on kutsunut tilannetta amnesiaa mukaillen krimnesiaksi. Miksi näin kävi ja mistä ihmeestä Putinin pakkomielle Krimiin kumpuaa?

Ensimmäisen kerran Venäjän kotka laskeutui Krimille, kun Katariina Suuri valloitti Krimin kaanikunnan vuonna 1783. Kaupungit ristittiin uudelleen ja niiden nimet juonnettiin kreikan kaupunkia tarkoittavasta polis-sanasta. Aqyarista tuli Sevastopol, Aqmesticista Simferopol. Lukiessamme uutisia Mariupolista ja Melitopolista vastaus Venäjän Krim-obsessioon on siis koko ajan ollut silmiemme edessä. Alue edustaa Venäjälle yhteyttä antiikin Kreikkaan.

Katariina Suuren oli oikeutettava Mustanmeren aluevaatimuksensa ja antiikin Kreikka loi mielikuvan kunniallisuudesta, "vanhojen kulttuuriyhteyksien" palauttamisesta. Lisäksi "velvollisuus" suojella ortodoksiveljiä ja -siskoja muslimeja vastaan tarjosi oivan tekosyyn sotkeutua Turkin ja Mustanmeren alueen asioihin, sillä Venäjä oli mielestään ainoa oikea kristillisen Bysantin jälkeläinen. Miksikö? Koska Iivana Suuri meni naimisiin Bysantin viimeisen keisarin veljentyttären kanssa vuonna 1472. Logiikka kuulostaa kieltämättä yhtä hatusta vedeltyä kuin Venäjän denatsifikaatio Ukrainassa, mutta Katariina Suuren myötä alueella alkanut detatarisaatio ajoi samaa asiaa: voimapolitiikan ylevöittämistä Venäjän "pelastusmission" kautta.

Putinilla on vahva symbolismin taju, joten ei ole ihme, että hän halusi aloittaa uuden maailmanjärjestyksensä luomisen Krimiltä. Juuri sen valloitus oli nostanut Venäjän aikansa mahtivaltioksi. Ennen sitä köyhä ja eristäytynyt Venäjä oli ollut ö-luokan keisarikunta. Vasta Krimin ja Etelä-Ukrainan tarjoamat satamat ja meriväylät muuttivat tilanteen.

Aivot Katariina Suuren Kreikka-projektin takana kuuluivat prinssi Potjomkinille, iluusioiden mestarille, josta tuli Novosirossijaksi nimetyn alueen kuvernööri. Vakuuttaakseen keisarinnan siitä, että alueen kolonisaatio sujui todellisuutta paremmin, hän rakensi Katariina Suuren vierailua varten kulissikyliä. Samalla tavalla Venäjä korvasi Krimin historian omilla lavasteillaan ja alkoi kirjoittaa siitä toimittajien ja kirjailijoiden avulla mieleistään satukirjaa, jossa alkuperäisväestöllä ei ollut osaa eikä arpaa. Katariina Suuren kausi aloitti niemimaalla niin ikään tataarien massiiviset pakolaisaallot.

Myytti alueen venäläisyydestä sementoitiin Krimin sodan aikaan (1853–1856). Se oli ensimmäinen sota, jota seurattiin kotisohvilta, sillä sähkeiden ansiosta uutissykli oli nopeutunut. Tuoreet keksinnöt, kuten valokuvaus ja rotaatiopainotekniikan kehitys, kasvattivat lehtien levikkiä, ja ensimmäiset sotakirjeenvaihtajat lähetettiin juuri Krimille. Sota ei ollut Venäjälle menestys, mutta Sevastopolin piirityksestä tuli kärsimysmyytti, jota voi verrata Stalingradin legendaan, ja kirjailija Leo Tolstoin tarinat taisteluista sinkauttivat miehen hetkessä kuuluisuuteen. Ja jälleen tataarit joutuivat pakenemaan.

”

Koska muiden valtioiden siirtomaahistorian kritisointi vaatii peiliin katsomista myös kritiikin esittäjältä, entisten imperiumien alueilla esiintyy hiljaista ymmärrystä muita kolonisoijia kohtaan.

Sodan keskellä tsaariksi noussut Aleksanteri II jatkoi Krimin venäläistämistä aloittamalla pettureiksi leimattujen tataarien puhdistukset, jotka Stalin saattoi päätökseen. Hän pelkäsi, että tataarimuslimit antaisivat Turkille syyn sotkeutua Neuvostoliiton asioihin. Detatarisaation tähtihetki koitti vuonna 1944. Silloin Stalin kyyditti Krimin koko tataariväestön Keski-Aasiaan. Lähes puolet kyyditetyistä kuoli olosuhteiden vuoksi. Niemimaalla tataarinkielinen kirjallisuus ja opetus kiellettiin.

Kun kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hrushtshev vieraili vuonna 1953 Krimillä, hän näki omin silmin sen, että kyyditykset olivat johtaneet köyhyyteen ja rappioon. Alueelle muuttaneet venäläiset uudisasukkaat valittivat johtajalle petetyksi tulemisen tunteistaan. Pakkosiirretyt tataarit olivat vieneet mukanaan tietotaitonsa maanviljelystä.

Krimin niemimaa ei ollut Nikitan lahja Ukrainalle, kuten Moskovassa väitetään, vaan pelastusoperaatio alueen elvyttämiseksi. Nikita hyväksyi sen, mistä Putin ei välitä: Krimin elinkelpoisuus on täysin Ukrainan-maayhteyden varassa.

Nikitan missio johti myös Krimin turismin elvyttämiseen. Sanatorioineen ja pioneerileireineen siitä tuli lomakohde vailla vertaa ja Neuvostoliiton kynäniekat jatkoivat tästä etnisesti puhdistetusta paratiisista kertovan satukirjan kirjoittamista. Ukrainalaiskirjailija Andrei Kurkov on nimittänyt ilmiötä matkamuistokirjallisuudeksi.

Venäjä ei ole pyytänyt julkisesti anteeksi tataarien kohtaloa, vaikka henkiin jääneet tataarit pääsivät palaamaan kotimaahansa vasta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Länsi ei ehdottanut totuuskomission perustamista kansanmurhan selvittämiseksi, ei tukenut alueen lustraatiota. 1990-luvun jälkeen tutkijat ja toimittajat eivät käsitelleet Krimiä kolonialismin kautta huolimatta siitä, että juuri sen prisman läpi lännessä tarkastellaan kaikkien muiden entisten imperiumien historiaa. Niinpä myytti alueen "ainaisesta" venäläisyydestä on jäänyt elämään vahvempana kuin tataarien historia.

Läntistä krimnesiaa on helpottanut se, että monissa länsimaissa alkuperäisväestöjen asemaan liittyy vääryyksiä, joiden käsittely on kiusallista, eikä ilmiö ole saamelaisten vuoksi vieras edes Suomelle. Koska muiden valtioiden siirtomaahistorian kritisointi vaatii peiliin katsomista myös kritiikin esittäjältä, entisten imperiumien alueilla esiintyy hiljaista ymmärrystä muita kolonisoijia kohtaan.

Länsimaiden haluttomuus käsitellä kriittisesti Krimin tilannetta johtui niin ikään innosta käydä Venäjän kanssa kauppaa eikä Krimin historiaa ole haluttu nähdä malliesimerkkinä Venäjälle tyypillisestä kolonialismista. Tänä päivänä Venäjä toteuttaa sitä Ukrainassa täsmälleen samojen toimintatapojen kautta kuin Krimillä ennen ja nyt: alkuperäisväestöön kohdistetaan väestönsiirtoja, heidät korvataan venäläisillä ja jäljelle jääneet assimiloidaan eli venäläistetään. Alueen oma historia ja kulttuuri korvataan valloittajan mytologialla.

Venäjällä sukupolvi toisensa jälkeen on lukenut Krimistä vain satukirjaa ja siksi sen sisältö elää maassa vahvana. Mutta jos Putinin miehet oikeasti uskoisivat tuon fiktion olevan totta, heillä ei olisi tarvetta luoda sellaisia iskulauseita kuin "Krim on meidän". Silloin tataareita ei leimattaisi terroristeiksi, heihin ei kohdistettaisi sortotoimia. Pelko Krimin menettämisestä näkyy jatkuvassa tarpeessa todistella alueen venäläisyyttä.

Kun Ukraina itsenäistyi uudelleen vuonna 1991, Krimin niemimaan kansalaiset kannattivat asiaa. He halusivat kuulua Ukrainaan. Samaa tahtotilaa osoittivat myös ennen vuotta 2014 tehdyt tutkimukset asukkaiden joukossa. Into liittyä Venäjään oli laimea, vaikka moni saattoi määritellä itsensä venäläiseksi.

Ukrainan julkilausuttu tavoite on ottaa takaisin kaikki Venäjän naapuriltaan ryöstämät alueet, Krim mukaan lukien. Lännessä päämäärää on tulkittu neuvottelukeinona; rauhantunnustelut on parasta aloittaa niin, että jostain voi tinkiä. Krim on kuitenkin Ukrainalle paljon muuta kuin vain periaatekysymys tai neuvotteluvaltti.

Krimnesia ja välinpitämättömyys Itä-Ukrainan pitkään jatkunutta sotaa kohtaan mahdollistivat Venäjän hallitsemien alueiden militarisoinnin. Krimin niemimaasta tuli ponnahduslauta Venäjän sotatoimille, samoin muiden alueiden venäläistämiselle.

Venäjän miehittämillä alueilla tapahtuvat väestönsiirrot merkitsevät pitkäkestoista haastetta tulevaa ajatellen. Alkuperäisväestön korvaaminen venäläisillä on ollut Venäjän valtapolitiikkaa vuosisadasta toiseen. Siksi Kremlissä tiedetään, että juuri sillä tavalla synnytetään konflikteja, jotka jatkuvat, vaikka aseet olisi laskettu. Alueen epävakaus vähentää yksityisten sijoittajien sitoutumista Ukrainaan. Entä miten se vaikuttaa Ukrainan EU- ja Nato-jäsenyksiin?

Ukrainan koko tulevaisuus riippuu niemimaan kohtalosta.

Sofi Oksanen on kirjailija. Hän on käsitellyt romaaneissaan muun muassa Viron, Neuvostoliiton, Ukrainan ja Suomen lähihistoriaa sekä naiseuteen, sotaan ja väkivaltaan liittyviä aiheita.