Uutuuskirja kertoo, että Mannerheimin sotataidon ytimessä olivat samalla sekä varovaisuus että aloitteen tempaaminen.
Marsalkka Mannerheim kenraaliensa kanssa kuuntelemassa tilanneselostusta Äänisen rannalla vuonna 1943. Kuva: SA-kuva
Jarmo Huhtanen HS
”Sodat pelastivat Mannerheimin sotataidollisen osaamisen. Se on ihan kiistaton juttu”, sanoo sotahistorian apulaisprofessori Mikko Karjalainen Maanpuolustuskorkeakoulusta.
Ilman käymiään sotia ja niistä keräämiänsä kokemuksia Gustaf Mannerheim olisi saattanut jäädä vain yhdeksi monista suomalaistaustaisista sotilaista, jotka tekivät uran Venäjän armeijassa. Siltä se jopa näytti vielä ennen ensimmäistä maailmansotaa.
”Jos mietitään sotataidollisesti, Mannerheimin rauhan ajan palvelus ei missään vaiheessa indikoinut sitä, millaisen uran hän tulee tekemään.”
Karjalainen on kirjoittanut yhdessä kapteeni, sotahistorian tohtoriopiskelijan Toni Monosen kanssa kirjan Mannerheimin taidosta käydä sotaa. Mannerheimin sotataito (Otava) julkistetaan torstaina.
Kyseessä on hämmästyttävää kyllä ensimmäinen yleisesitys Mannerheimin sotataidosta. Lähes kaikesta muusta Mannerheimiin liittyvästä on jo yleisesitykset laadittu aina ruoka- ja juomakulttuuria myöten.
”Väittäisin, että pystymme esittämään perusteltuja arvioita siitä, miltä Mannerheim näyttää esimerkiksi verrattuna muihin Venäjän vallan ajan sotilasjohtajiin ja mitkä ovat olleet hänen vahvuuksiaan ja heikkouksiaan”, Karjalainen sanoo.
Mikko Karjalaisen ja Toni Monosen kirja Mannerheimin sotataito julkaistaan torstaina.
Karjalainen ja Mononen ovat käyneet kirjassaan systemaattisesti läpi Mannerheimin sotilasuran sotataidollisesti keskeiset vaiheet.
Mannerheimin ura jakaantuu luontevasti ja sotataidollisestikin kahteen erilaiseen jaksoon.
Ensimmäisessä jaksossa Mannerheim palveli Venäjän armeijassa noin 35 vuotta (1882–1917) ja toisessa vaiheessa hän toimi itsenäisen Suomen armeijan ylipäällikkönä.
Venäjän armeijassa palvellessaan Mannerheim oli vielä taktisen tason johtaja, vaikka hän ensimmäisen maailmansodan lopulla komensi jo noin 15 000 sotilaan ratsuväkiarmeijakuntaa. Sen sijaan Suomen valkoisen armeijan ylipäälliköksi siirtyessään Mannerheimista tuli strategisen tason johtaja.
”Hän hyppäsi tuolloin tasolta toiselle”, Karjalainen sanoo.
Venäjän armeijassa Mannerheim osallistui kahteen sotaan eli Venäjän–Japanin sotaan ja ensimmäiseen maailmansotaan.
”Niin Venäjän–Japanin sodan kuin ensimmäisen maailmansodan aikana hän nousi sota-ajan komentajana monia muita vertaisiaan upseereita pidemmäksi”, Karjalainen arvioi.
”Kun hänestä tuli Suomen valkoisen armeijan ylipäällikkö, niin hän oli kiistatta silloisen sotataidollisen osaamisensa huipulla.”
Mitä sotataito sitten on?
”Se on sitä, millä keinoin sodankäynnissä onnistuu saavuttamaan asetetut tavoitteet”, Karjalainen tiivistää.
”Venäjän armeijan aikana tarkastelimme sitä, miten Mannerheimin johtamat joukot, kuten eskadroona tai rauhanajan rykmentti sekä ensimmäisen maailmansodan aikana hänen johtamansa prikaati, divisioona tai armeijakunta pärjäsivät. Suomen itsenäisyyden aikana tarkastelimme sitä, miten Suomen armeija hänen johdollaan onnistui.”
Yksi Mannerheimin uran piirteitä oli se, että hän opiskeli hämmästyttävän vähän sotataitoa edistävissä kouluissa.
Mannerheim oli neljä vuotta Haminan kadettikoulussa. Näistä neljästä vuodesta hän kävi kuitenkin kaksi vuotta valmistavaa luokkaa eikä ehtinyt osallistua lainkaan sotilastaitojen koulutukseen, ennen kuin hänet potkaistiin koulusta pois.
Mannerheimin uran ainoaksi sotilastaitoja opettavaksi kouluksi jäikin kaksivuotinen Nikolain ratsuväkiopisto, joka valmisti nuoria ratsuväen upseereita ensimmäisiin tehtäviin joukko-osastoissa.
Ratsuväkiopistossa opetettiin muun muassa hippologiaa eli hevostiedettä ja vikellystä eli taitoratsastusta. Lisäksi käytettiin aikaa niin sanotun taituriviillon suorittamisen opiskeluun. Taituriviillolla tarkoitettiin langan päässä olevan perunan halkaisemista miekalla täydessä laukkavauhdissa.
”Ratsuväkiopisto oli tuohon aikaan niin ajantasainen oppilaitos kuin Venäjällä ratsuväen koulu saattoi olla. Hän sai siellä ajanjaksoon nähden ihan nykyaikaiset opit”, Karjalainen sanoo.
Karjalainen varoittaakin peilaamasta liikaa Mannerheimin ajan sotilaskoulutusta nykyiseen.
”Perunanhalkominen oli 1800-luvun ratsuväen traditioihin pohjautuvaa ja siinä mielessä siihen aikaan ihan normaalia harjoitustoimintaa.”
Mannerheim ei päässyt yrityksestään huolimatta yleisesikunta-akatemiaan. Se vaikutti myöhemmin siihen, miten hän johti ylipäällikkönä Suomessa käymiään sotia.
”Yleisesikunta-akatemian käymättömyys oli varmasti asia, joka muovasi Mannerheimin sotilasuraa”, Karjalainen sanoo.
Yleisesikunta-akatemia olisi antanut Mannerheimille laajempaa ymmärrystä strategisen tason sotataidosta ja sotatekniikasta.
Lisäksi Mannerheim olisi akatemian jälkeen joutunut esikuntatehtäviin. Tällöin hän olisi saanut käytännön kokemusta esikuntatyöskentelystä ja esikunnan johtamisesta, mikä häneltä jäi nyt puuttumaan.
Mannerheimin jatkosodan aikainen luottomies ja ranskalaisissa sotakouluissa opiskellut kenraali Aksel Airo lausui sotien jälkeen usein siteeratun väitteen, että ”täytyy käydä pirusti kouluja, että uskaltaa tehdä yksinkertaisia päätöksiä”.
Mannerheimin kohdalla nämä koulut jäivät käymättä. Mannerheimille oli kuitenkin ominaista, että hän kehitti sotataitoaan käymissään sodissa.
”Tämän voisi kääntää Mannerheimin näkökulmasta siihen, että pitää olla pirusti sotakokemuksia alla, että uskaltaa tehdä yksinkertaisia ratkaisuja”, sanoo Karjalainen.
Mannerheim kiikaroimassa palavaa Leningradia Mainilassa syksyllä 1941. Kuva: SA-kuva
Karjalainen ja Mononen ovat hahmotelleet Mannerheimin sotataidosta perustekijöitä.
”Ensimmäisestä maailmansodasta lähtien näkisin, että omista alaisista huolehtiminen ja omien tappioiden minimoiminen toistui hänen sotataidossaan selvästi”, Karjalainen sanoo.
”Toinen oli aloitteen tempaaminen, mikä näkyi vuoden 1918 sodassa ja talvisodan alussa. Kolmas oli tietynlainen varovaisuus.”
Karjalaisen mukaan Mannerheimin varovaisuus näkyi esimerkiksi sisällissodassa ja jatkosodan hyökkäysvaiheessa, joissa edettiin asteittain painopiste kerrallaan.
”Tämä ei ollut sattumaa.”
Karjalainen arvelee, että joku toinen sotapäällikkö olisi saattanut toimia paljon rohkeammin erityisesti jatkosodan hyökkäysvaiheessa vuonna 1941, kun muistaa, miten Hitlerin Saksan armeija kävi samaan aikaan salamasotaa laajalla rintamalla Neuvostoliittoa vastaan.
Mannerheimilla oli myös sotataidollisia heikkouksia. Yksi niistä oli se, että hän oli ratsuväen perinteen läpitunkema.
”Ei hän ensimmäisen maailmansodan aikana täysin tunnistanut sitä, että ratsuväen rooli taistelukentällä alkoi olla kehittyneen tykistön ja konekiväärien laajan käytön seurauksen takanapäin”, Karjalainen sanoo.
Karjalainen myös muistuttaa, että osa Mannerheimin rauhanajan tehtävistään oli toissijaisia hänen sotataidollisen kehittymisensä näkökulmasta.
Karjalainen sanoo, että häntä on kiehtonut presidentti Juho Paasikiven lausahdus siitä, ettei Mannerheim ollut mikään nero.
Karjalaisen mukaan heidän tutkimuksessaan kävi hyvin selvästi ilmi, että Mannerheimilla oli sotataidollisia vahvuuksia niin Venäjän vallan ajan taktisella tasolla kuin itsenäisyyden aikana sotilasstrategisella tasolla.
”Johtajahan toimii aina vaillinaisen tiedon varassa. Hänestä riippumatta tilanne voi sodassa kääntyä isoksi tappioksi vaikka hän olisi tehnyt kaiken oikein. Tästä näkökulmasta Mannerheim näyttäytyy kuitenkin kyvykkäänä sotilasjohtajana, mutta hän näyttäytyy myös onnekkaana sotilasjohtajana, jos voidaan sanoa näin.”
