Sotaveteraanit | Eero Blåfield, 101, kertoo, miten kohtasi rintamalla aivopestyjä neuvostosotilaita: ”Annettiin niille tupakit”

Espoolainen Eero Blåfield, 101, on elänyt Suomen kaikkien 12 presidentin aikana, mutta nyt torstaina hän pääsee ensi kertaa myös kättelemään sellaista.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja rouva Jenni Haukio järjestävät sotaveteraaneille torstaina uudenlaisen, itsenäisyyspäivään liittyvän juhlatilaisuuden Presidentinlinnassa.

”Olisi kiva, jos pääsisi muutaman sanan vaihtamaan. Luulen, että eiköhän hän jotain minulta kysy. Ja puhuisin mielelläni myös rouva Haukion kanssa”, Blåfield sanoo kotonaan Espoossa.

Tilaisuuteen on tulossa neljätoista veteraania ja viisi lottaa. Presidentin kanslian mukaan oma tilaisuus kunniavieraille mahdollistaa aidon ja kiireettömän keskustelun presidenttiparin, veteraanien ja lottien välillä.

”Tilaisuuden luonteella haluamme kunnioittaa myös heidän varsin korkeaan ikäänsä liittyviä erityispiirteitä, jotta tilaisuus on osallistujille mahdollisimman miellyttävä”, kanslia kertoo. Tilaisuuteen osallistuu myös puolisoja, saattajia, kaatuneiden omaisia sekä veteraanijärjestöjen edustajia.

Blåfield on nähnyt kolme sotaa, ja hän on yksi Suomen runsaasta 3 000 sotaveteraanista. Sotaveteraanien keski-ikä on nyt 97 vuotta. Rintamalisää saavia miehiä ja naisia oli lokakuussa 3 205, ja heistä enemmistö on jo naisia.

”Meitä alkaa olla aika vähän, ja luvalla sanoen sellaisia yli satavuotiaita, joita voi yhä haastatella, on vielä vähemmän. Kun me kokoonnumme, se on jo hyvin naisvaltaista”, Blåfield tiivistää tilastot.

Naisten nykyisin suurempaa osuutta selittää se, että heitä palveli miehiä nuorempina monenlaisissa tehtävissä kuten lottina, sairaanhoidossa, sotilaskodeissa ja karjan evakuoinneissa. Tilanne muuttui vuonna 2020, jolloin naisia oli sotaveteraaneina ensi kertaa enemmän kuin miehiä.

Sotaveteraaniliiton mukaan sotaveteraaneja poistuu vahvuudesta kuusi henkilöä joka päivä. Kelan arvion mukaan viimeinen heistä poistuu todennäköisesti vuonna 2030 ja hän on nainen joko pääkaupunkiseudulta tai Pohjois-Suomesta.

Ensimmäisen kosketuksensa sotaan Blåfield sai Stockmannin tavaratalossa talvisodan alkupäivänä, kun ensimmäisiä puna-armeijan pommikoneita pääsi Helsingin päälle.

”Kuului kauhea pamaus. Pommikoneet tulivat Suomenlahden yli ja osuivat Teknilliseen korkeakouluun Hietalahdentorilla ja Bio Rexin kohdalle, sen näin itsekin. Se oli täysi pommitus, ja ihmisiä kuoli.”

Talvisodan ajan hän oli vapaaehtoisena töissä Katajanokan asevarikolla, opiskelut Suomalaisessa lyseossa saivat jäädä. Välillä hän lastasi Laajasalossa junavaunuihin rintamalle meneviä, painavia tykin ammuksia.

”Ajatukset olivat ankeat ja pelokkaat, kun tavallinen kansa ei voinut tietää, mitä kaikkea sota vielä tuo tullessaan.”

Pelko johti ratkaisuihin, joita Blåfield nyt pitää humoristisina. Jauhopurkkeja suljettiin teipillä, kun pelättiin kaasusodan pilaavan elintarvikkeetkin. Kodissa Etu-Töölössä kellaritiloja oli vahvistettu tukeilla väestönsuojiksi.

Kun talvisota loppui, perheessä oli surua, koska äidin puoleinen suku joutui lähtemään Karjalan Kannakselta. Blåfield jatkoi koulussaan, mutta kun jatkosota alkoi, hän lähti taas vapaaehtoiseksi ja päätyi Itä-Karjalaan Uhtuaan. Hänestä tuli konepistoolimies – ehkä siksi, että hän oli nopea liikkumaan.

Ja urheilumiehiä hän aina on ollutkin. Sulkapallon pelaamisen hän lopetti vasta 90-vuotiaana, ja yhä hän on HIFK:n vanhin jäsen. Pitkän ikänsä salaisuudeksi hän arvelee liikkumisen, ystävät ja tupakoimattomuuden.

”Ei konepistooleita paljon jaettu, ehkä yksi tai kaksi joukkueeseen. Sitä tunsi olonsa paljon turvallisemmaksi, kun tiesi, että sieltä kyllä lähtee. Sillä kun päräytti, niin oli se toisenlainen ase kuin kivääri.”

Hän palveli pitkän ajan asemissa Uhtuan suunnassa Kiskis-kukkuloilla, jotka mainitaan yhdessä sota-ajan tunnetuimmassa laulussa, Eldankajärven jäässä. Nimi ilmeisesti tuli väärin karttaan merkityistä Kiiskijärvistä.

Nykyaika ja sotavuodet kohtaavat hauskalla tavalla, kun Blåfield haastattelun kesken kaivaa esiin Ipadinsa, jossa hänellä on tallessa sota-ajan mustavalkokuvia.

Yhdessä on näkymä Kiskis-kukkuloiden ampuma-aukosta, jossa venäläisten asemat ovat vain 60–70 metrin päässä. Yhdessä on hymyileviä venäläisiä vankeja suomalaisten korsun laverilla.

”Annettiin niille tupakit, että vähän rauhoittuivat. Oli siellä sellaisiakin aivopesun uhreja, jotka eivät ottaneet tupakkia, koska luulivat sitä myrkytetyksi.”

Uhtualla hän myös haavoittui otsaan, kun kranaatti iski keskelle suomalaisupseerien ryhmää, jonka lähellä hän oli. Seurauksena oli pitkä matka Tilkkaan Helsinkiin ja sieltä henkilötäydennyskeskuksen kautta uudestaan Uhtuan etulinjaan, nyt kranaatinheittimien tulenjohtoon.

”Olin lopulta komppanian eniten rintamapalvelusta tehnyt sotilas ja hain huoltojoukkoihin ja myös pääsin. Siellä olin Lapin sodassakin.”

Hän pitää selvänä, että jatkosodan lopussa suomalaisten omien ponnistelujen lisäksi Suomea auttoi kaksi asiaa: saksalaisten aseapu ja se, että puna-armeijalle tuli kiire Berliinin-valloitukseen.

Sodanjälkeisiä tunnelmia hän kuvaa helpottuneiksi. Hän oli viettänyt sodassa suuren osan nuoruuttaan, neljä vuotta, mikä tuntui hukatulta, mutta koko Suomen kannalta kansan uhrausten merkitys oli valtava.

”Se ratkaisi meidän koko elämämme ja kohtalomme. Tiedetään kyllä, mitä se olisi ollut, jos olisimme joutuneet Venäjän vallan alle. Ei voi muuta sanoa kuin että oikein tehtiin, kun taisteltiin, vaikka uhreja tuli aivan liikaa”, Blåfield sanoo.

Jälleenrakennusajan Suomessa Blåfield työskenteli monenlaisissa myynnin päällikkötehtävissä ja ravintola-alalla. Sulkapalloliiton tehtäviä hän hoiteli kymmenisen vuotta. Hänellä on tytär, ja hän on kahdesti jäänyt leskeksi.

”En ollut sodassa arimpia, joskin pelkäsin paljon. Sodan jälkeen näin vain yhden kunnon painajaisen, jonka muistan. Sota ei jättänyt minuun jälkeä, mutta en voi mennä pimeään metsään ilman, että muistaisin sotaa. Sodassa piti aina tarkasti katsoa etumaastoon ja varoa.”

Miten sitten 101-vuotias mies näkee ikätoverinsa, itsenäisen Suomen, selviytyneen?

”Suomi on klaarannut aika hienosti ja on ollut monella alueella jopa edelläkävijä, kuten teollisuudessa. Suomi on kehittänyt valistuneita ihmisiä ja tehnyt itseään tunnetuksi maailmalla. Kyllä Suomi minusta on kelvollinen olemaan kansakunta muiden rinnalla.”