Tanssiarvostelu | Koreografi-ohjaaja Marcos Moraun Pasionaria haastaa pohtimaan tulevaisuutta, jossa ihminen on muuttunut robotin kaltaiseksi, mutta saa katsojan lopulta pitkästymään

Pasionariaa katsoessa täytyy muistuttaa itseään, että tanssijat ovat oikeita ihmisiä.

Nykytanssi

Pasionaria Tampere-talossa 6.8. La Veronal, Tampereen Teatterikesä ja Tampere-talo, koreografia ja ohjaus Marcos Morau, lavastussuunnittelu Max Glaenzel, puvustussuunnittelu Silvia Delagneau, äänisuunnittelu Juan Cristóbal Saavedra, videosuunnittelu Esterina Zarrillo, valosuunnittelu ja -tekniikka Bernat Jansà, tanssijat Àngela Boix, Jon López, Ariadna Montfort, Lorena Nogal, Alba Barral, Marina Rodríguez, Sau-Ching Wong.

Ensimmäinen mielikuva on, että seuraan videopelin avatar- eli virtuaalihahmoja. Näyttämö on rajattu näyttöruuduksi, jota peittää tumma harso. Isossa portaikossa ja etualan aulatilassa liikkuu ihmisiä digitaalisten hahmojen pehmeän kulmikkaaseen tapaan.

La Veronal -ryhmän Pasionaria-tanssiteoksen kuvataan heijastavan tämän päivän ihmisiä, ja kyseenalaistavan maailmaa ja tulevaisuutta. Teos haastaa pohtimaan tulevaisuutta, jossa ihminen on muuttunut robotin kaltaiseksi ja toimii ilman tunteita.

Lopputulos on ristiriitainen ja uuvuttava.

Ohjaaja-koreografi Marcos Morau on kouluttautunut tanssiin, teatteriin ja valokuvaukseen Barcelonassa ja New Yorkissa. Hän perusti La Veronal -ryhmän kymmenen vuotta sitten. Tänä aikana Morau on tehnyt lukuisia teoksia omalle ryhmälleen, vieraillut koreografina useissa merkittävissä tanssiryhmissä sekä saanut alan palkintoja.

Tänä kesänä La Veronal -ryhmä on ehtinyt Suomeen kahdesti. Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla ryhmä esitti teoksensa Sonoma ja viime lauantaina Tampereen Teatterikesässä vuonna 2018 ensi-iltansa saaneen Pasionarian.

Pasionarian seitsemän tanssijaa ovat loistavia avatar-liikunnassaan. Nykivä ja kulmikas, täynnä pidättyvää lihasjännitystä oleva liike on samanaikaisesti häkellyttävän pehmeää ja sulavaa. Kuten digitaalisille hahmoille, myös näille tanssijoille mikä tahansa tuntuu olevan mahdollista.

Silti pelkkää kävelyä katsoo välillä hämmentyneenä ja muistuttaa itselleen, että kyseessä on oikea ihminen.

75 minuutin mittaisessa teoksessa kuljetaan massiivisia lavasterappusia ylös ja alas, kuljetetaan pahvilaatikoita sekä vauvanukkea, soitetaan vielä ihan lankapuhelimella jonnekin. Rappusten lisäksi tanssissa käytetään hyväksi pitkää penkkiä, jolla istuen tehdään teoksen ainoa koko ryhmän yhteinen, tietenkin hyvin robottimainen, koreografinen osuus.

Visuaalisesti käytössä on taskulamppuja, punaista valoa ja stroboa, ikkunalavasteen takana liikkuvaa kuuta ja jostain kumman syystä pitkään kaiken peittävä harsoverho, jota ei kuitenkaan käytetä mitenkään hyväksi. Vai meniköhän jotain vikaan?

Nykytanssiteoksissa olen aikaa sitten hyväksynyt surrealistisen näyttämökuvan ja luopunut järkeilystä tai tapahtuminen loogisten syy-seuraussuhteiden pohtimisesta.

Tällä kertaa niin kiehtovaa kuin tanssijoiden liikkumista olikin katsoa, pitkästyin. Jos teoksen tavoite oli saada minut katsojana vaipumaan passiiviseksi robotiksi ilman tunteita, lähelle sitä mentiin.

En tavoittanut edes maailmanlopun meininkiä, vaikka teos päättyikin kahteen lattialla savuavaan hahmoon.

On harmi, että itse teoksessa kyettiin tavoittamaan sen trailerin absurdius vain paikoitellen.