Finland
This article was added by the user . TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

Teatteriarvostelu | Oulun Teatterin näytelmä huumeongelmaisten läheisistä kulkee pimeästä neuvottomuudesta kohti valoisaa toiveikkuutta

Kulttuuri|Teatteriarvostelu

Mirjam Sumun sarjakuvakirja tarjoaa tukevan kehikon Heta Haanperän kirjoittamalle dokumenttinäytelmälle.

Anneli Niskanen näyttelee Oulun Teatterissa näytelmässä Poikani joka katosi. Kuva:  Kati Leinonen

Oulun Teatteri: Poikani joka katosi. Tampereen teatterikesän esitys Teatterimontussa 6.8. Heta Haanperän kirjoittama ja yhdessä työryhmän kanssa sovittama näytelmä. Ohjaus Heta Haanperä, lavastus ja valosuunnittelu Jukka Kyllönen, äänisuunnittelu Rauno Paananen, pukusuunnittelu Iida Ukkola. Näyttämöllä Joose Mikkonen, Anneli Niskanen, Merja Pietilä, Annina Rokka, Anne Syysmaa ja muusikko Rauno Paananen.★★★★

Huumeidenkäyttäjien läheisten tilanne on niin karmiva, ettei sitä kestäisi oikein edes ajatella.

Oulun Teatterin näytelmässä Poikani joka katosi eräs äiti mainitsee elämänsä muuttuneen kauhutarinaksi, jota kerrotaan kuiskaamalla, että lapset eivät kuulisi.

Itse esityksessä ei hyssytellä. Se on sekä hätähuuto että taisteluhuuto.

Huumeiden käyttö ja huumekuolemien määrä on kasvanut huomattavasti viime vuosien aikana etenkin nuorten keskuudessa. Tästä voi päätellä, että joukossamme on vuosi vuodelta enemmän myös vastuuta, syyllisyyttä ja häpeää kantavia äitejä, isiä, isovanhempia, sisaruksia ja muita läheisiä, joiden elämää varjostavat pelko, vihaa ja epätoivo.

Omaiset on viimein alettu huomioida ja heidän äänensä kuuluu myös Oulun Teatterin esityksessä.

Yksi näytelmän äideistä tuntee joutuneensa pojan huumeidenkäytön myötä heitetyksi tyhjälle näyttämölle kaikkien katsottavaksi, ilman mahdollisuutta nähdä mitä väkeä pimeässä katsomossa istuu.

Teatteri on silti muutakin kuin vain tyhjän päälle putoamisen vertauskuva.

Oulun Teatterin viisihenkinen näyttelijäryhmä asettuu esityksen alussa riviin yleisön eteen ja muistuttaa teatterin alkuperäisestä tehtävästä yhteisten asioiden käsittelypaikkana. Antiikin kreikkalaisten esikuvien mukaisesti nytkin on tarkoitus tarjota katsojille toimintamalleja yhteisön keskuudessa tapahtuvien asioiden varalta.

Teatteri edustaa ennen muuta valoisaa toiveikkuutta.

Huumeongelmaisten läheisistä kertovan näytelmän näyttämö muistuttaa nyrkkeilykehää. Kuva:  Kaisa Tiri

Oululaisen esityksen näkökulma on konstailemattoman paikallinen.

Huumenuorten omaisten tarinoiden lomaan upotetut sosiaalipuolen tilastot ja kaupunginvaltuutettujen kannanotot puhuvat omaa karua kieltään huumeongelmasta ja sen hoitokeinoista.

Esityksen näkeminen osana Tampereen teatterikesän pääohjelmistoa tuo katsojakokemukseen oman dynaamisen lisänsä: kun kerran tilanteet eri puolilla maata poikkeavat huomattavan paljon toisistaan, asioille selvästikin voi tehdä jotakin.

Läheisten tuntema välitön huoli huumenuorista lienee laadultaan sentään jokseenkin globaalia.

Esityksen ohjaaja Heta Haanperä on käyttänyt näytelmän keskeisenä kehyksenä Mirjam Sumun pientä sarjakuvateosta Kuinka poikani katosi.

Näytelmää varten haastatellut ja muissa yhteyksissä tarinansa kertoneet läheiset näyttävät pääsääntöisesti sopivan tähän samaan kehikkoon.

Näyttämöllä oleva neliön muotoinen lava muuttuu tapahtumien edetessä enemmän ja enemmän nyrkkeilykehäksi, jonne läheiset huomaavat joutuneensa yllättäen ilman minkäänlaisia valmiuksia.

Elämä huumenuoren kanssa on jatkuvaa taistelua, joka käytännössä tarkoittaa usein myös fyysistä väkivaltaa. Sen rinnalla joutuu käymään taistelua oman jaksamisensa puolesta, jotta perhe, työ ja muut sosiaaliset velvoitteet tulisivat hoidetuiksi.

Taistelutahtoa vaaditaan myös nuoren saamiseksi hoitoon. Näytelmän koskettavimpia kohtauksia on äidin kommentti pojan tullessa täysi-ikäiseksi, mikä käytännössä tarkoittaa siirtymistä kevyestä sarjasta raskaaseen sarjaan nuoren pudotessa monien julkisten palvelujen ulkopuolelle.

Mukaan mahtuu myös muutamia henkilöhahmoja, jotka vievät taistelunsa yhteiskunnallisen vaikuttamisen asteelle, vaikka maailmanlaajuisen brändin luominen ongelmien ratkaisemiseksi onkin vielä toteutumaton haave.

Huumeongelmaisten läheisten elämän taistelua kuvataan näytelmässä Poikani joka katosi. Kuvassa Merja Pietilä (etualalla), Annina Rokka (vas.) ja Joose Mikkonen. Kuva:  Kati Leinonen

Oulun Teatteri osoittaa omaa taistelutahtoaan muutenkin kuin vain tämän esityksen muodossa.

Teatteri on lanseerannut huumetestin väripalettia mukailevan Värisuora-rintanauhan, jolla voi osoittaa tukensa päihdeongelmista kärsivien läheisille.