Timo, Pauliina ja Mirka saivat tarpeekseen ja jättivät hoitoalan – yksi heistä ei palaisi takaisin millään hinnalla

Hoitoalan jatkuva kiire, muuttuneet työkäytännöt ja kehno palkka ovat syitä siihen, miksi Timo, Pauliina ja Mirka ovat vaihtaneet työnsä.

Kohtaamiset ikäihmisten kanssa olivat raahelaiselle Timo Tahvanaiselle juuri sitä, mitä hän oli työltään toivonutkin. Kotihoidon toimenpiteiden lomassa käydyissä keskusteluissa puitiin elämän suuria ja pieniä asioita, joista elämän ehtoopuolelle päässeille oli kertynyt kokemusta.

– Joitakin asiakkaista on tullut ikävä, Tahvanainen toteaa.

Lähihoitajan työ tuntui merkitykselliseltä, koska siinä pystyi auttamaan ihmisiä. Nyt 35-vuotias Timo Tahvanainen oli opiskellut lähihoitajaksi hieman alle kolmekymppisenä, ja uravalinta tuntui oikealta.

Vähitellen hän kuitenkin huomasi olevansa aina vain uupuneempi. Vapaa-aika kului käytännössä täysin töistä palautumiseen, ja harrastukset sekä sosiaalinen elämä kutistuivat olemattomiin.

– Henkinen kuormitus syntyi ainaisesta kiireestä ja riittämättömyyden tunteesta sekä vastuusta. Usein mietin kotonakin, teinkö varmasti tarpeeksi, ja olisiko joku asiakkaista esimerkiksi tarvinnut jatkohoitoa.

Kotihoidolla tuetaan kotona asumista avustamalla välttämättömissä arkisissa asioissa kuten lääkehoidossa, vessakäynneissä ja peseytymisessä. Tahvanainen huomasi, miten kuuntelemalla ja olemalla läsnä saattoi tuoda paljon iloa ikäihmisen arkeen, vaikka aikaa oli rajallisesti.

– Ymmärrän, että hoitotoimenpiteet ovat prioriteetti, mutta itselle tuli usein olo, ettei voi antaa itsestään niin paljon kuin haluaisi, koska aikataulu on tiukka. Kuitenkin mielen hyvinvointi on niin tärkeää, että se helpottaa esimerkiksi kipujen ja liikuntarajoitteiden kanssa elämistä.

Tahvanainen toteaa myös, että vaikka hoitajapulaan haetaan ratkaisuja muun muassa vuokratyövoimasta, se ei aina ole asiakkaan kannalta paras ratkaisu. Luottamuksellinen hoitosuhde vaatii aikaa, ja moni ikäihminen ei edes tule kertoneeksi olennaisista vaivoistaan tuntemattomalle. Näin terveyteen liittyviä olennaisiakin asioita voi jäädä huomaamatta.

Vuosi sitten Tahvanainen teki päätöksen vaihtaa alaa. Hän oli kipuillut asian kanssa jo pitkään, mutta sai kannustusta asiakkailtaan.

– Moni sanoi, että tämä on varmasti hyvä ratkaisu ja kehotti tarttumaan tilaisuuteen. Vanhojen ihmisten kanssa jutellessa olen huomannut, että heillä on usein näkemystä asioista, jotka ovat jääneet vaivaamaan. Moni on miettinyt, miten asiat olisivat menneet, jos olisi uskaltanut valita toisin.

Nyt Tahvanainen on teollisuustyössä suuressa yrityksessä, jossa työvuoron tehtyään voi jättää työasiat taakseen. Työ on fyysisesti raskasta, mutta ei hänen mukaansa silti kuormita yhtä paljon kuin hoitotyö.

– Henkinen kuormitus oli jatkuvaa, ja esimerkiksi ruokataukoja pystyi harvoin pitämään täysin rauhassa. Nyt huolehdin fyysisestä palautumisesta venyttelyllä ja liikunnalla, mutta virtaa riittää vielä muuhunkin.

Tahvanaisen avopuoliso onkin sanonut, että alanvaihdon huomaa miehen olemuksesta. Myös palkkaus on kohdillaan.

– Lisät ja ylityökorvaukset ovat aivan eri luokkaa kuin hoitoalalla, Tahvanainen toteaa.

Silti hän on sitä mieltä, että hoitoalan kriisistä puhuttaessa keskitytään liikaa palkkaan. Sen sijaan pitäisi puhua työn laadusta ja mielekkyydestä sekä ennen kaikkea asiakkaasta.

– Kun resursseja tehdä työ hyvin ei ole riittävästi, se heijastuu ennen kaikkea asiakkaaseen. Nyt systeemiä yritetään ylläpitää liian vähällä väellä, ja siitä kärsivät kaikki.

Pauliina vaihtoi kolmivuorotyön säännölliseen arkirytmiin

Kampaajalla käyntiä verrataan joskus terapiaistuntoon. Samalla kun kuontalo muotoillaan uuteen uskoon, asiakas saattaa vuodattaa elämäntarinastaan hyvän palan parturi-kampaajalle. Hiusten latvojen lisäksi kampaamoon voi jäädä painolastia, jota ei ole tullut kertoneeksi muille.

– Tilanteessa ollaan lähekkäin, ja moni on tosi avoin asioistaan. Se oli ehkä jopa yllätys, miten paljon tulee keskusteltua ihmisten kanssa asioista, kertoo parturi-kampaaja Pauliina Poola.

Laihialainen Poola vaihtoi lähihoitajan työt parturi-kampaajan ammattiin viime keväänä.

Hän on aina tullut ihmisten kanssa helposti toimeen, ja hoitoalan opiskeleminen oli yläasteen jälkeen luonteva vaihtoehto. Siinä sai auttaa muita ja olla ihmisten kanssa tekemisissä. Valintaan vaikutti se, että hänen veljensä oli sairastanut syövän ja viettänyt paljon aikaa sairaalassa. Hoitoala teki silloin Poolaan lähtemättömän vaikutuksen.

– Parturi-kampaajan työssä ja hoitoalassa on paljon samaa siinä mielessä, että tavallaan nytkin hoidan ihmistä ja hänen hyvinvointiaan.

Poola työskenteli vanhusten hoivakodissa kolmivuorotyössä. Hän piti työstään ja työkavereistaan, mutta haaveili kampaajan työstä, jossa voisi toteuttaa itseään. Kun hänelle avautui mahdollisuus opiskella kauneusalaa iltakoulutuksena, hän tarttui tilaisuuteen.

– Tein lyhennettyä työaikaa ja sain tutkinnon tehtyä. Ajattelin myös, että hoitajille on kyllä aina töitä, mutta nyt olisi mahdollisuus päästä tekemään muita hommia.

27-vuotias Poola korostaa, ettei alanvaihto johtunut siitä, etteikö hän olisi viihtynyt hoitoalalla. Hän tekee edelleen keikkaa lähihoitajana, mutta voi itse valita, milloin ottaa vuoroja. Päätyö on Vähässäkyrössä parturi-kampaamossa, jossa hän on kevytyrittäjänä omistajan äitiysloman ajan.

Suurin ero entiseen arkeen verrattuna on, että kolmivuorotyö vaihtui säännölliseen päivävuoroon. Yksinhuoltajalle sillä on ollut suuri merkitys.

– Nyt elämää pystyy suunnitella pidemmälle kuin kolme viikkoa eteenpäin. Viikonloput ovat vapaat ja iltaisin on vapaus harrastaa ja viettää aikaa lapsen kanssa.

Hoitoalan palkkaus voisi nuoren naisen mielestä olla parempi, etenkin kun kaikki eivät voi täydentää ansioitaan ottamalla mahdollisimman paljon yö- ja pyhävuoroja. Hän ihmettelee, miksi miesvaltaisilla aloilla tuntuu olevan paremmat palkat kuin naisvaltaisena pidetyllä hoitoalalla.

Siitä huolimatta hänellä on aina ollut tunne, että hoitajana hänen työtään arvostetaan. Nyt kun hän tekee välillä sijaisuuksia lähihoitajana, on tullut myös selväksi, että työntekijöistä on jatkuva pula.

– Usein tulee viestiä, että vuoroista puuttuu työntekijöitä. Sitten osalle tulee paljon ylitöitä, ja kuormitus kasvaa, Poola tuumii.

Mirka: ”Hoitoala on 21 vuodessa nähty”

Lapsena ilmajokelainen Mirka Anttila kertoi haluavansa isona rekkakuskiksi.

– Nyt 49-vuotiaana olen sitten varmaan riittävän iso.

Anttila valmistui joulukuussa yhdistelmäajoneuvonkuljettajaksi ja sai pitkän harjoittelun päätteeksi vakituisen työpaikan seinäjokelaisen Kuljetusliike Kaura Oy:n palveluksessa. Uutta uraa edelsi 21 vuoden ura ensin poliklinikkahoitajana ja sitten anestesiahoitajana.

– Itse työstä tykkäsin, se oli mielekästä ja kivaa. Mitta tuli täyteen, kun oikein mikään ei enää tuntunut menevän kuten olisi pitänyt.

Anttilan mukaan hoitajista oli jatkuva pula, ja sijaisten puuttuessa työmäärä kasvoi liikaa.

– Leikkaussaliin on vaikea saada sijaisia, koska siinä tarvitaan erikoisosaamista. Se sitten revittiin niiden selkänahasta, jotka olivat töissä.

Anestesiahoitajan työssä Anttila piti myös siitä, että se oli enimmäkseen päivähommaa. Päivystysvuorot sai yleensä vaihdettua jonkun sellaisen kanssa, joka piti niistä ja niiden tuomasta lisäansiosta.

– Itse arvostin viikonloppuvapaita oman porukan kanssa.

Välillä hänestä tuntui, että hoitoalalla luotetaan paljon työntekijöiden kutsumukseen ja velvollisuudentunteeseen. Jos esimerkiksi päivystysaikana tuli kaksi leikkausta päällekkäin, toiseen ei tahtonut riittää väkeä. Kun ihmisten henki ja terveys ovat kyseessä, yleensä työntekijöistä joku joustaa ja tulee vuoroon.

Myös palkkaus hiersi. Edes työkokemuslisät eivät nostaneet nettopalkkaa yli 1 800 euron.

– Rekkakuskina tienaan aloittelijana paremmin kuin pitkän uran tehneenä sairaanhoitajana. Käteen jää 300–400 euroa enemmän.

Arjen rytmitys on muuttunut täysin. Nyt Anttila tekee pitkää päivää, yleensä 14 tuntia kerrallaan. Työvuoroja on viikossa kolme, vapaapäiviä neljä.

– Nautin vapaudesta, kun saan yksin päästellä tiellä menemään. Kukaan ei hengitä niskaan.

Rekkakuskin työtä ei yleisesti pidetä maailman helpoimpana. Jatkuvasti on oltava valppaana, ja päivät venyvät. Mirka Anttila tiesi, mihin ryhtyi, koska hänen perheessään ja ystäväpiirissään on ollut paljon kuljetusalalla työskenteleviä.

– Olen elänyt kuskin vaimona riittävän kauan, jotta tiesin, mitä ala vaatii. Silti on olo, että kyllä kannatti vaihtaa.

Anttilan tie vie yleensä Pohjanmaan rannikkoa ees taas, Kaskisten, Kristiinankaupungin ja Seinäjoen väliä.

– On hienoa, kun maisema vaihtuu, ja aurinko nousee ja laskee. Siinä tulee nähtyä kurjatkin kelit, mutta näen päivänvalon. Voisi sanoa, että olen vihdoin päässyt leikkaussalista päivänvaloon, Anttila sanoo naurua äänessään.

Sairaalan arki ja hoitoala on hänen mukaansa nähty, eikä paluuta ole. Ei, vaikka palkka nousisi. Hänellä on terveisiä myös päättäjille, jotka pohtivat hoitoalan tilaa ja ratkaisua hoitajapulaan.

– Kannattaisi kuunnella kenttätyöntekijöitä. Ei sairaalan johtoa tai osastonhoitajia, vaan niitä, jotka todellisuudessa näkevät, mihin kuluu aikaa ja missä tarvitaan lisää käsiä.