Topi, 27, lähti vapaa­ehtoisesti Ukrainaan taistelemaan – kertoo nyt rankimmat kokemuksensa

– Välillä näen unia, että olemme jossakin ja meitä aletaan ampua ohjuksilla, takaisin Suomeen Ukrainasta palannut Topi Huhtala sanoo.

Suomalainen vapaaehtoistaistelija Topi Huhtala, 27, taisteli Ukrainassa lähes vuoden ajan. Tammikuussa hän palasi takaisin Suomeen.

– Meille ei ole siellä tällä hetkellä mitään käyttöä, koska sota on nyt asemasotaa, Huhtala kertoo.

Huhtala lähti Ukrainaan maaliskuussa, kun Venäjän hyökkäyksestä oli kulunut vasta muutama viikko. Hän muistaa tunteneensa ensimmäisessä taistelussa latautunutta jännitystä.

– Ei tiennyt, mitä se tulee olemaan. Oli vain omat ajatukset, että mitä se voisi olla.

– Mutta kun alkoi tapahtua, sitä pysyi rauhallisena ja keskittyneenä. Ja sillä olotilalla se myös jatkui seuraavissa taisteluissa.

Huhtala taisteli sekä Etelä-Ukrainassa Zaporizzjan suunnalla että Itä-Ukrainassa. Hän toimi joukkueenjohtajana ja ryhmänjohtajana. Joukkoon kuului suomalaisten lisäksi myös yhdysvaltalaisia, brittejä ja saksalaisia.

Raskaimpia hetkiä oli taistelutovereiden menettäminen taisteluissa.

– Jos joku tuttu pamahti säpäleiksi ja menehtyi. Mutta jokainen meistä oli niin sanotusti laittanut nimen paperiin ja tiesi, että niin voi tapahtua. Se on riski, jolla sinne mennään, eikä ole kenenkään syy jos niin tapahtuu.

Kukaan Huhtalalle läheisimmistä taistelijoista ei kuollut, mutta hänen joukkueestaan ja ryhmästään kyllä kaatui sotilaita.

Lue lisää: Sodan koko totuus valkeni 26-vuotiaalle Topille ukrainalaisessa kylä­talossa – nyt hän pelkää, että venäläiset ovat ottaneet opiksi virheistään

Myös Huhtalan oma henki oli moneen otteeseen lähellä lähteä. Venäläiset ampuivat päälle tykistötulta ja lähistölle osui ohjusiskuja.

– Kerran valtasimme yhden kylän. Tarkoituksemme oli aluksi jäädä kylään, mutta päätimmekin mennä vähän eteenpäin kylän reunoilla oleville taloille. Samana iltana siihen kylään ammuttiin jumalattoman iso ohjus. Se oli valtava pamaus, Huhtala muistelee.

Kaikista täpärimpänä tilanteena hän muistaa yhden ensimmäisistä taisteluistaan Zaporizzjan suunnalla. Huhtalan joukkue oli osa suurempaa yksikköä, jonka oli tarkoitus hyökätä läheiseen kaupunkiin.

– Meitä oli selvästi alimiehitys, ja sehän meni aivan perseelleen. Kranaattitulta tuli niskaan jo lähtöasemissa.

– Saimme käskyn perääntyä. Perääntyessämme meitä ammuttiin tasaisesti kohdalle. Ajoimme esimerkiksi normaalilla henkilöautolla kranaattikeskityksen läpi. Ihme ettei käynyt mitenkään, Huhtala sanoo.

Tykistökeskityksen alla Huhtala yritti aina ajatella, mitä täytyy tehdä seuraavaksi, että operaatiota voidaan jatkaa mahdollisimman turvallisesti, ja kaikki selviävät hengissä.

– Kun joutuu tykistötulen alle, niin käsittää, että siinä ei voi tehdä mitään muuta kuin oman jutun, jonka on oppinut. Siinä ymmärtää, että ei auta kuin pysyä rauhallisena, etsiä mahdollisimman suojainen paikka ja hoitaa oma tehtävä.

Hän kertoo huomanneensa erään tykistöiskun aikana, että suomalaisten taistelijoiden toiminta erosi ulkomaalaisista kollegoista.

– Kaikki tilanteessa olleet suomalaiset olivat ihan rauhassa ja hoitivat tehtävänsä. Mutta monilla ulkomaisilla kokeneillakin sotilailla alkoi pää pettämään, ja he olivat jo lähdössä siitä huitsin Nevadaan.

Myös suorissa tulitaisteluissa sattui läheltä piti -tilanteita. Huhtalan joukko keskittyi erityisesti tiedustelu- ja iskuoperaatioihin.

– Meillä on ollut siinä mielessä hyvä tilanne, että olemme saaneet toimia öisin pimeänäkölaitteilla. Olemme olleet siinä vähän niin kuin metsästäjän roolissa.

Huhtalan mukaan jonkinlainen pelon tunne iskee taistelussa väistämättä. Hän kertoo kuitenkin pystyneensä itse kääntämään pelon voimavaraksi.

– Moni sanoo, että se valehtelee, joka väittää ettei pelkää taistelussa. Kai itsellänikin on ollut välillä pelko perseessä, mutta se on eri asia, miten olen pelon käsitellyt.

– On käynyt mielessä, että jos selviän tästä, niin pakkaan kamani ja lähden kotia. Sitten tilanteen jälkeen ei ole ollutkaan sitä fiilistä.

Huhtala ei ole kokenut sopeutumista takaisin arkeen Suomessa vaikeaksi, mutta välillä mieli palaa taistelukentille.

– Miettii omaa tekemistään ja mitä olisi ehkä voinut tehdä toisin. Mutta niinhän sitä miettii arkisistakin asioista. Se oli kuitenkin arkeani melkein vuoden ajan.

– Välillä näen unia, että olemme jossakin ja meitä aletaan ampua ohjuksilla. Mutta aika äkkiä tajuan aina, että se on unta.

Kaiken kokemansa jälkeen Huhtala on iloinen, että on pystynyt pitämään päänsä kasassa.

– Olen itsekin vähän yllättynyt, että ei ole tullut sellaisia traumoja, jotka vaikuttaisivat raskaasti elämääni. Olen tullut takaisin tällaisena, mikä olen.

Nyt Huhtala aikoo keskittyä elämään Suomessa. Vielä hän ei tiedä, palaako joskus Ukrainaan.

– Hinku olisi kyllä mennä takaisin, mutta nyt olen ainakin kesän yli Suomessa ja teen töitä.