– Suomen marsalkka Gustaf Mannerheim oli ihminen, jolla oli elämänsä aikana tilaisuus kuolla kymmeniä kertoja, sanoo tietokirjailija Mikko Tyni.
Hänen uusi teoksensa Marsalkan muskettisoturit: Mannerheimin henkivartiointi ja turvallisuus 1918–1946 (Docendo) kertoo kaikkiaan 29 tapauksesta. Samalla se valaisee ylipäällikön ympärille rakennettuja turvaverkostoja.
Oli murhayrityksiä, lukuisia läheltä piti -tilanteita, vakava auto-onnettomuus ja muun muassa Marskin liukastuminen maaliskuussa 1943, jolloin hän löi päänsä ja mursi ranteensa.
Tähtäimessä Marski
Sisällissodan aikana tuleva ylipäällikkö, kenraaliluutnantti Mannerheim, oli jatkuvan uhan alla hänen noudattaessaan käskyä ”palauttaa järjestystä maahan”.
Jo matkalla Vaasaan tammikuussa 1918 venäläissotilaat yrittivät viedä mennessään turvallisuussyistä väärillä papereilla liikkuneen Mannerheimin.
Hänen seurueensa kekseliäisyys ja rohkeus pelasti hänet. Kaksi henkilöä, rautatievirkailijat Erik Tuomi ja Eino Lähteenmäki, palkittiin kunniamerkein myöhemmin. Samalla ne olivat ainoat suoranaisesti Mannerheimin hengen suojaamisesta jaetut kunniamerkit, kertoo Tyni.
Tunnetuin murhayritys sattui Tampereella huhtikuussa 1920. Kommunisti Eino Rahjan ympärille kootuista seitsemästä punaupseerista murhan tekijäksi valikoitui lopulta arvalla Karl Salo.
Pistoolilla aseistautuneen Salon henkinen kantti petti ratkaisevalla hetkellä. Mannerheimin oli vain 15 metrin etäisyydellä hänestä, kun hän pakeni paikalta.
Henkivartioryhmän yhteiskuva Graniittitalon edustalla. Kuvat todennäköisesti otettu eversti Rautsuon syntymäpäivälahjaksi koottua valvontaosaston muistoalbumia varten. SA-kuva
Paha onnettomuus
Maaliskuussa 1923 Mannerheim joutui vakavaan auto-onnettomuuteen Algeriassa matkalla pääkaupunki Algerista Marokon Casablancaan.
Hänen käytössään ollut auto suistui tieltä. Auto törmäsi kahteen puuhun ja syöksyi rotkoon. Kyydissä olleet sinkoutuivat vauhdissa ulos.
Tynin mukaan on jäänyt epäselväksi, ohjasiko Mannerheim autoa itse.
Marskilta murtuivat viiden metrin pudotuksessa reisiluu, solisluu ja useita kylkiluita. Murtumia hoidettiin vedolla kahden kuukauden ajan paikallisessa sotilassairaalassa, jonne professori Richard Faltin lähetti hoito-ohjeita kirjeitse Suomesta.
Hoidon tulos jäi silti puutteelliseksi, koska murtunut jalka lyheni muutaman sentin. Tämän takia Mannerheim joutui lopun ikäänsä käyttämään erityisvalmisteista kenkää.
Murhayritys
Maaliskuussa 1943 tapahtui pisimmälle viety marsalkka Mannerheimia vastaan suunniteltu murhayritys.
Sen suunnittelija oli Leningradin NKVD, ja tehtävään oli valittu parhaat, koulutetut miehet.
Karl Aleksander Vahter ja Aleksander Pylsy pudotettiin laskuvarjoilla Mikkelin lähelle yöllä 16. maaliskuuta. Kun etsijät löysivät desantit, Vahter oli jo pidättänyt Pylsyn ja miehet antautuivat vangeiksi.
Virolaissyntyinen Vahter kertoi jo alun perin suunnitelleensa antautumista, mutta oli onnistunut esittämään fanaattista kommunistia NKVD:lle päästäkseen Suomeen.
Hän kertoi avoimesti myös, että hänen tehtävänään oli murhata Suomen marsalkka.
Miesten varustuskin oli hätkähdyttävä: radio, käsiaseita, räjähteitä, runsaasti käteistä, myrkkyä ja myrkytettyä ruokaa.
Murhan oli ollut määrä tapahtua partisaanityyliin hyökkäämällä Marskia kuljettaneen auton kimppuun. Oli suunniteltu myös marsalkan murhaamista myrkyttämällä hänelle tarjottu ruoka, mutta Vahter kertoi kuulustelijoille pitäneensä sitä alun perinkin täysin mahdottomana.
Suuri harhautus
Suomen sotilasvastavakoilu päätti aloittaa Vahterin avulla radioharhautuksen.
Omalla ”käsialallaan” Vahter syötti tietoa operaation edistymisestä Neuvostoliittoon. Aluksi hänelle lähetettiin laskuvarjolla lisää tarvikkeita.
Operaation ”edistyessä” hänelle lähetettiin apupartio, jonka suomalaiset heti vangitsivat. Se johti toisen miehen teloittamiseen toisen joutuessa lopulta sotavankileirille.
Vahter jatkoi viestittelyään viiden viikon ajan ja pyysi lopulta lupaa luopua liian vaikeaksi osoittautuneesta tehtävästä. Lupa myönnettiinkin.
Lopulta suomalainen valvontaosasto pääsi tavoitteeseensa: neuvostotiedustelulle oli välitetty ajatus, että Mikkelin seudulla desanttien oli liian turvatonta toimia.
Vahter puolestaan jatkoi harhautustoimintaansa uudella nimellä Suomessa. Sodan jälkeen hän pakeni Ruotsiin, sieltä Englantiin ja päätyi lopulta merikapteeniksi Australiaan. Neuvostoliitossa hänelle oli myönnetty postuumisti Neuvostoliiton sankarin arvonimi.
Jo aikaisemmin syksyllä 1942 suomalainen sotilaskarkuri oli surmannut suomalaisen lääkärin tämän huvilalla lähellä Mikkeliä. Karkuri oli nimeltään Aulis Kovanen.
Tekijä sai surmansa myöhemmin pidätystilanteessa, mutta silti tapauksesta jäi elämään vahva legenda, että desantti oli yrittänyt ampua Marskin. Mannerheim oli aiemmin oleskellut huvilalla.
Eversti Kustaa Rautsuo oli Päämajan valvontaosaston eli Suomen sotilasvastavakoilun päällikkö talvisodassa ja suurimman osan jatkosotaa, loppuvuoteen 1943. SA-kuva
Lääkärin raivo
Suomen ja Saksan suhteiden katkettua välirauhaan 1944 Suomessa oli piirejä, jotka katsoivat maamme johdon ja Marskinkin epäonnistuneen. Yksi niin ajatelleista henkilöistä oli kunnanlääkäri, jääkärieverstiluutnantti Gunnar Emil von Hertzen.
Hänen mielestään Mannerheim olisi ammuttava. Ystävilleen hän kehui omaavansa hyvät suhteet päämajaan ja mahdollisuuden päästä sinne ”milloin tahansa.”
Ystävät saivat hänet lopulta luopumaan murhasuunnitelmistaan.
Hieman myöhemmin sodan jälkeen muun muassa sanomalehti Uusi Suomi ”uutisoi” muualta Pohjoismaista tulleen ”tiedon”, että Oslossa odotti tappokäskyä joukko saksalaismielisiä surmatyöntekijöitä. Marskin tappokäskyä ei lopulta annettu, mutta asia ”eli” lehdistössä, jossa mainittiin nimeltäkin useita suomalaisia hankkeeseen halukkaita henkilöitä.
Paljon desantteja
Varsinkin jatkosodan aikana päämaja oli desanttien yksi potentiaalinen kohde. Desanteista jäi elämään huvilatapauksen lisäksi paljon erilaisia huhuja, jotka uutuuskirjassa perusteellisesti selvitetään.
Varmana tietona esitettiin esimerkiksi tarina naisvakoojasta, joka pidätettiin Mikkelin liepeillä ja jonka tehtävänä oli Marskin murhaaminen.
Tynin mukaan ”tietojen” alkulähde oli mitä ilmeisemmin noin 150 kilometrin päässä Mikkelistä pidätetty nuori, fanaattinen naisdesantti. Hänet teloitettiin marraskuun lopulla vuonna 1943. Hänen seurassaan ollut miesdesantti sai surmansa jo pidätyksen yhteydessä. Heidän ensisijainen tehtävänsä oli ollut vakoiluverkoston luominen.
Henkivartioryhmän yhteiskuva keväältä tai kesältä 1943, otettu Mannerheimin kaupunkiasunnon eli niin sanotun Graniittitalon liepeillä. Kuvasta puuttuu työvuorossa ollut pari. SA-kuva
Oma myrkkykapseli
Mannerheim joutui elämään niin sisällissodan kuin talvi- ja jatkosotienkin ajan henkivartioinnin alaisena. Tehtävään toi lisähaastetta se, ettei Mannerheim halunnut nähdä vartijoitaan, vaan heidän oli pysyteltävä ”taustalla”.
Tynin mukaan Marski suhtautui vartijoihinsa ”kuin ilmaan”, ja vastaavasti miesten piti pysytellä Marskin katseen ulkopuolella.
Vartijoiden määrä vaihteli. Enimmillään erilaisia vartiotehtävissä olleita sotilaita oli Mannerheimin ympärillä jopa 60–70, aina tilanteen ja uhkatason mukaan. Hänen viimeinen autonkuljettajansa, sotilasmestari Oskar Nuotio, totesikin: ”olin marskin viimeinen armeija.”
Aika ajoin Mannerheimilla oli henkilökohtainen ase, pistooli, ja ainakin Kaivohuoneen asunnon makuuhuoneessa kumipatukka.
Vuoden 1945 syytteeseen asettamisen ja vangitsemisen pelko sai Mannerheimin pitämään mukanaan myrkkykapselia muun muassa loppusyksyn Portugalin–matkallaan.
Lopulta hänen arvonsa tunnustettiin myös entisen vihollisen puolelta.
Lähde: Marsalkan muskettisoturit, Mannerheimin henkivartiointi ja turvallisuus 1918–1946 (Mikko Tyni, Docendo 2022)
