Mediassa nähdyt tarinat lestadiolaisista ovat harvoin liikkeen sisältä. Oliver ja Eeva Kangastie arvelevat, että moni arkailee kertoa julkisesti olevansa lestadiolainen, sillä se saattaa leimata työelämässä.
16-vuotiaalla Oliverilla on kädessään heinänkorresta pyöritelty sormus.
On vuosi 2018. Kuluneiden viikkojen hellelukemat ovat pudonneet kymmenellä asteella, ja Suviseuroja vietetään tuulisessa säässä.
Oliver ja Eeva istuvat penkillä vieretysten. He ovat tavanneet toisensa ensimmäistä kertaa Suviseuroissa jo joitakin vuosia aikaisemmin, mutta vasta tänä vuonna he ovat todella nähneet toisensa.
Kaksikko ei puhu paljoa, molempia jännittää. Oliver on pyörittänyt heinänkorren pieneksi rinkulaksi, sellaiseksi, joka mahtuu sormeen.
– Kokeilepa tuota, Oliver sanoo ja ojentaa heinäsormuksen Eevalle, uudelle tuttavuudelleen, joka on tehnyt häneen suuren vaikutuksen.
Tuossa on tuleva vaimoni, Oliver ajattelee, kun Eeva pujottaa sormuksen sormeensa.
Kahden ja puolen vuoden kuluttua heinäsormus on tallessa Eevan ja Oliverin yhteisen kodin lipastossa, sukunimi on vaihtunut yhteiseksi ja Eevan sormessa on oikea sormus.
Uskoa voi olla vaikea käsittää
Revonlahdella keskiviikkopäivä on kääntynyt illaksi, ja perhe tekee eteisessä lähtöä. Perhe käy seuroissa kaksi kertaa viikossa, keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Abelille on pakattu mukaan isoja maissinaksuja, jotta kaksi tuntia kestävissä seuroissa aika kuluu mukavasti myös lapsella.
Perhe käy tavallisesti Oulussa. Myös Revonlahdella järjestetään seuroja, mutta ne ovat kooltaan huomattavasti pienemmät. Tällä kertaa Oulun Rauhanyhdistyksen seurasalissa on arviolta 700 osallistujaa, suurin osa heistä on nuoria.
Oliver ja Eeva arvelevat, että heidän elämäänsä voi olla vaikea käsittää jos ei itse usko samalla tavalla.
– Uskossa oleminen tuntuu hirveän turvalliselta. Se tuo niin paljon luottamusta elämään, Eeva pohtii.
– Minusta tuntuu, että tämä meidän joukko on todella onnellinen joukko, Oliver sanoo.
Rauha elää omannäköistä elämää
Sittemmin elämä on ehtinyt edetä. Eevalla ja Oliverilla on kaksi lasta, 1-vuotias poika Abel ja kuukauden ikäinen vauva. Oliver on juuri palannut kouluun opiskelemaan puusepän tutkintoaan loppuun, ja Eeva hoitaa lapsia kotona. Oliver haaveilee teknisen työn opettajan ammatista. Elämä on rauhallista ja onnellista.
Eevalla on kesken leipuri-kondiittorin tutkinto, jonka loppuun suorittamista hän ei tällä hetkellä pidä ajankohtaisena. Oliverin haave on kuitenkin jäädä koti-isäksi, jos Eeva päättää myöhemmin opiskella tutkintonsa loppuun tai siirtyä työelämään.
Eeva ja Oliver eivät tunnista itseään tai omaa elämäänsä siitä, miten lestadiolaisista usein puhutaan julkisessa keskustelussa.
– Monesti miettii, voisiko näissä puheissa lestadiolaisten tilalle laittaa jonkun muun vähemmistöryhmän. Jos kyseessä olisi joku muu vähemmistö, tuntuu, että asiaan puututtaisiin herkemmin, Eeva sanoo.
– Mutta kun kyseessä ovat lestadiolaiset, se on jostain syystä oikeutettua, Oliver pohtii.
Ala-asteella lestadiolaisuudesta huudeltiin perään, työelämässä huutelu vaihtui naureskeluksi kahvihuoneessa.
Lestat, lekkerit, lessut. Oliver listaa sanoja, joita koulun käytävillä viljeltiin. Se tuntui pahalta, mutta siihen tottui.
– Me ei tuomita ei-lestadiolaisia millään lailla, he ovat ihan yhtä arvokkaita kuin mekin. Olen aina ajatellut kaikista niin, vaikka muut eivät uskoneetkaan samalla tavalla kuin me.
– Olisin halunnut, että myös meille olisi annettu vapaus uskoa niin kuin me haluamme uskoa, Eeva sanoo.
Moni arkailee kertoa olevansa lestadiolainen
Oliver paistaa hirvenlihaa valurautapannulla puuhellalla. Perheen kodin tulipesässä on ylijäämäpuuta, sähkölämmitteisessä omakotitalossa asuva pariskunta säästää lämmityskuluista niin kuin kaikki muutkin.
Oliver harrastaa metsästystä yhdessä veljiensä kanssa, pakkasessa on hirvenlihaa isommallekin joukolle.
Vaikka vanhoillislestadiolaisuus on Suomen suurin herätysliike yli 100 000 jäsenellään, yhteisön sisältä tuleva ääni on mediassa vaimea.
Mediakuva vaikuttaa käsityksiin uskonnoista etenkin silloin, kun ihmisellä itsellään ei ole lähipiirissä tai tuttavissa uskonnollisia ihmisiä.
– Mitä vähemmän henkilökohtaisia kytköksiä ihmisellä on, sitä enemmän mediassa piirtyvällä kuvalla on merkitystä mielikuvien rakentumisessa, sanoo media-antropologi Johanna Sumiala.
Sumiala on ollut mukana uskontojournalismia tutkineessa hankkeessa vuosina 2007–2011. Uskontoja käsitellään uutismediassa samoin kriteerein kuin muutakin uutissisältöä. Uskonto nousee siis tavallisesti esiin silloin, kun kyseessä on ongelma tai konflikti. Monien muiden aiheiden tavoin myös uskonnot näyttäytyvät mediassa usein negatiivisessa valossa.
Oliver ja Eeva arvelevat, että moni arkailee kertoa julkisesti olevansa lestadiolainen. Ei haluta, että esimerkiksi oma esihenkilö näkee alaisensa laulamassa virsiä. Tuomituksi tai syrjityksi tulemisen pelko on liian suuri.
Lukioikäisinä sekä Eeva että Oliver opiskelivat musiikkilukiossa. Oliver soittaa pianoa, ja hän toivoikin kehittyvänsä lukio-opintojen aikana myös pianonsoittajana. Lukio-opintoihin kuului kuitenkin sellaisia opintoja, joita Oliver ei uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi pystynyt suorittamaan.
Yhden kurssin lopputyönä oli näytelmä, joka sisälsi sellaista musiikkia ja tanssia, joka ei vastannut Oliverin arvomaailmaa. Lopputyön suorittaminen korvaavalla tehtävällä ei kuitenkaan ollut mahdollista.
Sekä Eeva että Oliver vaihtoivat lukiota.
Sääntökirja omassa sydämessä
Oliver aloitti vuonna 2020 Youtube-kanavan (siirryt toiseen palveluun), jossa hän julkaisee sisältöä sekä vanhoillislestadiolaiseen uskoon että perheensä arkeen liittyen. Oliver halusi Youtube-kanavan avulla tuoda näkyväksi sen, millaista heidän elämänsä lestadiolaisina nuorina vanhempina on.
Kaikki eivät suinkaan suhtaudu lestadiolaisiin negatiivisesti. Moni on puhtaasti utelias. Yksi yleisimmistä Oliverin saamista kysymyksistä Youtubessa on, minkälaisia sääntöjä lestadiolaisuuteen kuuluu.
– Me ollaan aika samankaltainen joukko. Siksi saattaa näyttää siltä, että meillä on sääntöjä tai meitä kielletään tekemästä jotain asioita, Oliver selittää.
Monikaan lestadiolainen ei tanssi, omista televisiota tai kuuntele populaarimusiikkia. Oliverin mukaan valintoja tehdessä mietitään, mikä on juuri minulle hyödyksi ja viekö valinta lähemmäs vai kauemmas Jumalasta. Moni lestadiolainen kuluttaa jonkin verran videosisältöjä, vaikkei televisiota omistakaan. Ohjelmia katsotaan netin kautta omantunnon mukaan
– Kyllä me saatetaan myös kysyä toisilta lestadiolaisilta neuvoa, että miten sinä toimisit tässä tilanteessa, Oliver sanoo.
– Mutta loppupeleissä se päätös on jokaisella itsellään. Meillä on samanlainen arvopohja, joka ohjaa tekemään valintoja. Jokaisella on sääntökirja omassa sydämessä, Eeva toteaa.
Oliverin mukaan synnintunto on sisältä heräävä, Jumalan herättämä tunne. Sydämestään uskova ihminen ei tee viikon ajan syntiä ja usko sunnuntaina seuroissa syntejä anteeksi.
Osa lestadiolaisten tapoihin liittyvistä oletuksista on pelkkiä uskomuksia.
– Kun meillä oli ala-asteella syntymäpäiväjuhlat ja kavereita tuli kylään, joku heistä sanoi, että ai, teillä onkin ihan normaali koti. Ihmisillä saattaa olla ihan hassujakin oletuksia, Eeva hymyilee.
– Ettei saisi olla ikkunallista pesukonetta.
– Joku on vitsillä heittänyt tuollaisen ja se huhu on lähtenyt liikkeelle, Oliver toteaa.
Ranuan opistossa opiskellessaan Eeva ja Oliver tutustuivat pakolaistaustaisiin nuoriin, joiden kanssa heillä oli paljon yhteistä. Vaikka uskonto oli eri, sen rooli elämässä oli molemmille yhtä tärkeä. Avioparilla on sekä ystäviä että perheenjäseniä lestadiolaisen yhteisön ulkopuolelta. Eri näkemykset elämästä synnyttävät hyviä keskusteluita.
– Meillä on molemmilla sukulaisia ja minulla perheenjäseniäkin, jotka eivät ole lestadiolaisia ja yhtä rakkaita he ovat, Eeva sanoo.
– Samat pullat leivotaan heillekin, kun kylään tulevat. Vaikka kyllä heidänkin kanssa me elämme ja käyttäydymme samalla tavalla uskovaiseen tyyliin, jos tulevat käymään, Oliver toteaa.
– Me olemme ihan tavallisia ihmisiä, vaikka uskommekin tällä tavalla ja elämme sen mukaan.
“Jumala tietää oikean lapsimäärän”
Naisen asema ja liikkeen kielteinen suhtautuminen raskauden ehkäisyyn ovat saaneet kuluneina vuosina runsaasti huomiota.
Vanhoillislestadiolaisten naisten omat kokemukset ovat kuitenkin Suomessa vähän tutkittu aihe. Teija Rantala on tutkinut vuoden 2018 sukupuolentutkimuksen väitöskirjassaan vanhoillislestadiolaisten naisten toiveita äitiyteen ja naiseuteen liittyen.
Konservatiivisiin uskonnollisiin liikkeisiin kuuluvien naisten nähdään usein toimivan uskonsa johdattelemina eikä niinkään vapaasta tahdosta, etenkin äitiyteen ja perhesuunnitteluun liittyvissä kysymyksissä.
Vanhoillislestadiolaisen liikkeen naiset ovat jakautuneet muutosvastaisiin, jotka puoltavat omaa vapauttaan valita suurperheen äitiys ja toisaalta muutosrintamaan, joka liikkeen sisällä vastustaa perinteistä lestadiolaista äitiyttä ja ajaa naisten aseman ja päätäntävallan parantamista.
Eeva kuuluu ensimmäiseen ryhmään: hänelle äitiys on aina ollut elämän suurin haave.
– Tykkään olla raskaana. Vaikka molemmissa raskauksissa on ollut omia haasteita, tykkään omasta kropastanikin enemmän kun olen raskaana. Se on minulle hirveän luonteva asia. Monesti paheksutaan, että naisen rooli on vaan synnyttää. Jokainen kuitenkin elää sillä tavalla kuin itse haluaa ja tekee omat valinnat.
Eeva ja Oliver haluavat ottaa vastaan kaikki lapset, jotka he saavat. Tarkkaa lapsimäärää he eivät ole koskaan ajatelleet.
– Luotamme siihen, että Jumala tietää sen oikean määrän. Otamme vastaan sen kaiken mitä meille annetaan, mutta olemme myös tyytyväisiä tähän, jos emme saa enempää lapsia kuin nämä kaksi, Eeva sanoo.
– Eihän sekään ole itsestäänselvyys, että lapsia edes saa, Oliver jatkaa.
Oma jaksaminen mietityttää Eevaa toisinaan, mutta asia ei kuitenkaan huoleta, sillä usko tuo turvaa.
– Jumala pitää huolen siitä, että saamme sen verran lapsia mitä me jaksamme hoitaa, Eeva toteaa.
Oliver ja Eeva tulevat molemmat isoista perheistä. Eevalla on 11 sisarusta, Oliverilla kuusi. He ovat nähneet sen, miten iso työ perheen pyörittämisessä on. Molemmat kertovatkin pitävänsä omia vanhempiaan esikuvinaan.
– Arvostan sitä, minkälaisen lapsuuden olen saanut. Perheessä on valtavasti työtä ja olen kiitollinen siitä, miten paljon omat vanhempani ovat tehneet perheen eteen, Eeva sanoo.
– Olen haaveillut aina siitä, että voisin olla samanlainen isä omille lapsilleni kuin minun isäni on ollut meille, Oliver pohtii.
Perjantaina 27. tammikuuta Yle Perjantaissa keskustellaan hengellisyydestä. Sean Ricksin vieraina piispa Mari Leppänen ja mediapersoona Arman Alizad. Katso Yle TV1:llä tai Areenassa klo 21.05 alkaen.
