Voitaisiinko rauha Ukrainaan solmia Helsingissä?

Suomi nousi Euroopan köyhimpien maiden joukosta yhdeksi maailman hyvinvoivimmista maista. Se inspiroi tänä päivänä monia konfliktiosapuolia, joiden välille pyritään synnyttämään rauhaa. Näin toteaa konfliktiratkaisujärjestö CMI:n ohjelmajohtaja Ville Brummer Iltalehden haastattelussa.

Suomella ei ole kolonialistista taustaa, vaan päin vastoin historian saatossa on jouduttu olemaan muiden maiden vallassa. Brummer nostaa esiin monien arvostavan erityisesti Suomen kykyä pysyä itsenäisenä Venäjän kaltaisen valtion naapurina.

– Ei itsenäisyys vain teknisessä mielessä, vaan myös se, että pystyy ajattelemaan ja toimimaan itsenäisesti. Moni konfliktiosapuoli arvostaa sitä, koska melkein aina konflikteissa on joku isoveli.

Suomi on saanut rauhanvälittäjänä paljon hyvää aikaan. Brummer nostaa presidentti Martti Ahtisaaren työn rauhan eteen Namibiassa suurimmaksi ja merkittävimmäksi yksittäiseksi saavutukseksi.

– Namibian rauhanprosessiin liittyy paljon symboliikkaa. Se linkittyy koko eteläisen Afrikan kehittymiseen, ja siellä rauha on kestänyt kaikista pisimpään. Siinä suomalainen panostus on ollut erityisen vahvaa.

Suomea on toisinaan kutsuttu myös rauhanvälityksen suurmaaksi.

– Suomen tiedetään tukevan rauhanvälitystä. Dilemma on siinä, että Suomi on suurmaa sen takia, ettei se sano olevansa suurmaa. Jos alkaa julistaa olevansa, niin silloin menettää sen aseman.

Voitaisiinko myös rauha Ukrainaan solmia Helsingissä, Ville Brummer?

– En usko, vaikka täällä voidaankin käydä paljon erilaisia keskusteluita. Ukrainan sodan osapuolet tuskin kuitenkaan haluaisivat Helsingin olevan se rauhan symboli tässä tilanteessa.

Syynä on Suomen asema selkeänä osana länsirintamaa. Rauhansopimus Helsingissä viestisi Brummerin mukaan Ukrainan olevan vahvoilla mahdollisessa rauhanprosessissa. Se ei Venäjän näkökulmasta olisi tietenkään edullista. Silti, Suomella on kunniakas historia rauhanvälittäjänä.

– Sanotaan, että jos Venäjä ja Ukraina haluaisivat tulla Suomeen, niin en usko, että kukaan siitä Suomessa välttämättä kieltäytyisi. Mutta kyllä se näyttää vahvasti siltä, että painopiste on Turkin ja Lähi-idän suunnalla.

Iltalehti kysyi myös tasavallan presidentin kanslialta, olisiko Suomi pyydettäessä valmis isännöimään rauhanneuvotteluita Ukrainan ja Venäjän välillä, ja mikäli asiasta on keskusteltu.

– Rauha on niin tärkeä tavoite, ettei meidän pidä säästellä mitään ponnisteluja sen saavuttamiseksi, presidentin kansliasta viestittiin.

Etyj-puheenjohtajuus

Ulkopoliittisen instituutin tutkijatohtori Kristiina Silvan ei ole nähnyt merkkejä siitä, että mahdollisia tulevia rauhanneuvotteluita olisi syytä odottaa Suomeen. Hän mainitsee Iltalehden haastattelussa Valko-Venäjän johtaja Aleksandr Lukašenkan erittäin epäonnistuneesti yrittäneen tarjota rauhanvälityspalveluitaan sodan alussa.

Sen sijaan Silvankin uskoo Turkilla olevan mahdollisuuksia ottaa entistä vahvempi rooli rauhanvälittäjänä, vaikkakin sekä Ukrainalla että Venäjällä on varauksia tämän suhteen muun muassa sen vuoksi, että Turkki on Nato-maa.

– Mutta jos sodan osapuolet eivät ole halukkaita etsimään ratkaisua neuvottelemalla, niin minkäänlaista rauhaa ei saada aikaan.

Suomi on lupautunut Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin puheenjohtajamaaksi vuodeksi 2025. Vaikka Suomessa tuskin nähdään kahdenvälisiä neuvotteluita Venäjän ja Ukrainan välillä, ovat laajemmat turvallisuuskeskustelut Helsingissä tulevaisuudessakin täysin mahdollisia.

– Ukrainan rauhan turvallisuusjärjestyksen miettiminen on yksi komponentti. Mikäli se sattuu tälle puheenjohtajuuskauden ajalle, niin uskon Suomen tarjoutuvan ainakin Etyjin puheenjohtajuutta käyttämään hyödyksi tässä asiassa, CMI:n Brummer arvioi.

Nato-prosessi vaikuttaa

Suomen länsiliittoutumisen voidaan nähdä sekä heikentäneen että vahvistaneen Suomen edellytyksiä toimia kansainvälisenä rauhanvälittäjänä. Brummer näkee Suomen aseman entistä syvempänä lännessä tekevän siitä myös yleisesti entistä luotettavamman kumppanin keskusteluille.

– Voidaan aiempaa suoremmin kertoa, mitä lännessä tapahtuu ja meistä ajatellaan, että meillä on selkeämpi näkymä lännen ajattelutapaan. Hiljaisessa tunnustelussa Suomi voi olla paljon aiempaa tehokkaampi, mutta eurooppalaisiin kriiseihin liittyvässä symboliikassa se voi olla haaste.

Hän kuitenkin muistuttaa konfliktien ulottuvan paljon Eurooppaa pidemmälle. Suomella on hyvä maine etenkin Lähi-idässä ja Afrikassa.

– Rehellisyys, läpinäkyvyys ja ei-kolonialistinen historia. Monet valtiot ovat pitkään nähneet Suomen kanssa toimimisen tapana ymmärtää länsiblokkia paremmin.

Euroopan ulkopuolelta katsottuna Suomen profiili on kuitenkin muuttunut, ei vähiten käynnissä olevan Nato-prosessin takia.

– Ei välttämättä Nato-jäsenyys itsessään, mutta maanosamme ulkopuolella Euroopalla koetaan olevan tuplastandardit, koska Ukrainaan panostetaan niin paljon enemmän kuin moniin muihin konflikteihin, jotka kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ovat epäreiluja.

Monet Euroopan ulkopuoliset maat ovat Brummerin mukaan kokeneet painetta siitä, että länsimaiden mielestä heidän pitäisi jyrkemmin tuomita Venäjän sotatoimet Ukrainassa.

– Tästä nämä maat eivät todellakaan tykkää. Vaikka monet maat näkevätkin Venäjän toiminnan vääränä, ei syystä tai toisesta haluta ottaa täysin mustavalkoista puolta.

Suomen aseman osalta Brummer näkee haasteena sen, että tuleva Nato-jäsenyys nähdään osana tätä prosessia. Suomi on ulkoapäin katsottuna nähty aiemmin ikään kuin Euroopan hyviksenä.

– Suomen nopeahkosti edennyt Nato-prosessi koetaan osana laajempaa eurooppalaista itsekkyyttä. Siinä mielessä investoinnit pehmeään turvallisuuteen, kuten rauhanvälitykseen ja kehitysapuun, ovat tärkeitä. Jos halutaan pitää kiinni tästä aiemmasta profiilistamme, tarvitaan aitoja ja näkyviä investointeja. Muuten se mielikuva tuplastandardeista vahvistuu.

Brummer kuitenkin muistuttaa harvalla maalla olevan varsinaista kantaa Suomen Nato-jäsenyydestä, koska meidät nähdään jo muutenkin niin vahvasti osaksi länsiblokkia.

– Viestin onkin oltava muulle maailmalle selkeä siitä, että Suomi on tehnyt päätöksensä oman turvallisuustilanteensa vuoksi, mutta se ei tarkoita ulkopoliittisten prioriteettien ja politiikan, suunnanmuutosta laajemmin, kuten diplomatian, ihmisoikeuksien ja rauhan korostamista.

Tämä on Ukrainan rauhanneuvotteluiden tila

Ulkopoliittisen instituutin Silvan muistuttaa, että neuvotteluteorian näkökulmasta saman pöydän ääreen asettuminen vaatii sen, että molemmat osapuolet tulevat siihen lopputulokseen, että sotimisen jatkaminen on huonompi vaihtoehto kuin rauhan solmiminen.

– Edelleen sekä Ukraina että Venäjä vaikuttavat olevan sitä mieltä, että sotimalla he parantavat tulevia neuvotteluasemiaan. Sen takia ei ole osoitettu aitoa halukkuutta istua neuvottelupöytään.

Silvan uskoo, että kolmansilla osapuolilla on tällä hetkellä enemmän neuvotteluhalukkuutta kuin sodan varsinaisilla osapuolella.

– Venäjä ilmeisesti uskoo, että pommittamalla siviilikohteita se saa Ukrainan kotirintaman murtumaan ja vaatimaan Zelenskyiltä rauhaa. Näillä näkymin vaikuttaa kuitenkin epätodennäköiseltä, että ukrainalaiset taipuisivat voiman ja väkivallan edessä. Niin kauan kuin lännestä tulee aseapua, Ukraina on kyennyt osoittamaan huomattavaa vastarintaa, hän sanoo.

Vaikka ulospäin näyttäisi siltä, että mitään neuvotteluita konfliktien osapuolten välillä ei käydä, on tilanne kulisseissa kuitenkin usein toisenlainen. Brummer avaakin prosessia yleisellä tasolla, ilman suoraa kytköstä sotaan Ukrainassa.

– Usein on pitkähkö tunnusteluvaihe, joka alkaa useimmiten jo silloin, kun konflikti käynnistyy. Ei välttämättä johtajatason tapaamisia, mutta toimijoita, joilla on joustavampi tela ajatella ja keskustella. Alusta asti usein keskustellaan tavalla tai toisella siitä mitä tapahtuu ja mitä pitäisi tehdä.

Neuvotteluiden sijaan kyse on hänen mukaansa pikemminkin analyysin teosta. Kyse on niin sanotuista hiljaisista prosesseista, joissa on osallisena henkilöitä, joilla ei ole suoraa poliittista vastuuta, mutta hyvät linkit hallintoon. Tällaisia voivat olla esimerkiksi entiset diplomaatit ja ministerit, liikemiehet ja sairaaloiden tai teknisten instituuttien johtajat.

– Olennaista on, että jos joku kysyy, sen voi kääntää merkityksettömän henkilön nimiin siten, ettei keskustelussa ole virallisesti mitään poliittista. Näin voidaan esimerkiksi testata, miten toinen osapuoli reagoi johonkin ajatukseen ja yrittää selvittää, mitä toinen oikeasti ajattelee. Idea on, että annetaan itsestään toiselle, mutta myös saadaan jotain takaisin.

Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin yksi vuoden 2019 vaalilupauksista oli, että Itä-Ukrainassa saadaan solmittua rauha Venäjän kanssa. Tutkijatohtori Silvan kuitenkin muistuttaa, että jo ennen sodan laajenemista kävi ilmi, ettei rauhansopimukselle ollut edellytyksiä.

Hänen mukaansa myöskään Ukrainan kansan riveistä ei tällä hetkellä tule näkyvää painetta myönnytyksien, käytännössä siis alueluovutuksien, tekemiseen. Venäjällä tietynlaista painetta sen sijaan on, mutta se on ollut luonteeltaan toisenlaista, eikä näytä vielä vaikuttavan valtaapitäviin. Sodan avoimesta vastustamisesta rangaistaan.

– Sota aiheuttaa venäläisten parissa hämmennystä, pelkoa, hätäännystä ja vihaa. On kuitenkin huomattava, etteivät kansalaiset suoranaisesti vaadi Venäjää neuvottelupöytään. Kritiikki on kohdistunut siihen, ettei Venäjän armeija ole varustanut miehiä, poikia ja isiä tarpeeksi hyvin. Ihmiset ovat vaatineet parempia varusteita ja koulutusta sen sijaan, että he painostaisivat valtaapitäviä palauttamaan läheisensä rintamalta kotiin.

Silvan sanoo Venäjän yhä uskovan, että sillä on tarpeeksi resursseja nujertaa Ukraina siten, ettei sen tarvitsisi luopua miehittämistään alueista. Rintamalla tilanne on kuitenkin se, ettei Venäjä tällä hetkellä kykene edes hallitsemaan kaikkia itseensä laittomasti liittämiään alueita.

– Heille tämä tilanne on kiusallinen. On vaikea nähdä Venäjän kuitenkaan pyörtävän tätä toteamalla, että eipäs näitä alueita Venäjään koskaan liitettykään. Tämä on Venäjälle iso haaste, ja he ovat tämän kyllä pelanneet todella huonosti. Esimerkiksi Krimin niemimaan takaisinvaltaus on tänään todennäköisempää kuin se oli ennen sodan alkua.

CMI:n Brummer puolestaan toteaa laittomasti liitetyistä alueista, että Venäjä todennäköisesti hyväksyisi ratkaisun, jossa sota loppuisi, ja he eläisivät omassa kuplassaan, jossa nämä alueet olisivat osa Venäjää ja muut eläisivät siinä ajatuksessa, että ne eivät ole.

– Venäjän tapa lopettaa sotia, erityisesti sen lähialueilla, on ollut viime vuosikymmeninä sellainen, että luodaan käytännön realiteetti, missä Venäjä hallitsee alueita, mutta hyväksyy, että on luotu kansainvälinen prosessi, missä alueen status on edelleen auki.

Entä jos Ukraina ei kykenekään valtaamaan takaisin kaikkia Venäjän miehittämiä alueita? Hyväksyisikö länsi automaattisesti Ukrainalle sopivat rauhanehdot, jos se tarkoittaisi valtiorajojen muuttuvan?

Silvan uskoo, ettei ehkä heti, mutta lopulta kyllä.

– Krimin valtauksen jälkeen nähtiin, että vaikka länsi asetti pakotteita, niin ei kestänyt kuin pari vuotta kunnes alettiin puhua taas siitä, että eikö yleisen globaalin hyvän vuoksi voida hyväksyä, että Krimistä on tullut osa Venäjää, vaikka se onkin kansainvälisen oikeuden vastaista. Luulen, että jos Ukraina olisikin halukas tekemään Venäjälle huomattavia myönnytyksiä, länsimaat olisivat siitä ehkä ihan hyvillään.

Venäjä on alusta asti laskelmoinut, etteivät länsimaat ja Euroopan unioni halua sotaa. Lisäksi Venäjällä on nähty Yhdysvaltojen haluavan keskittyä Kiina-kamppailuun.

Brummer puolestaan toteaa, että on vaikeaa nähdä tilannetta, jossa Ukraina haluaisi tehdä rauhan ja länsi sanoisi, että jatkakaa taisteluita. Hän kuitenkin korostaa, että mikäli Ukraina joutuisi Venäjän vallan alaiseksi, olisi kaikki jälleenrakennus paljon vaikeampaa.

– Oli tilanne mikä hyvänsä, niin uskon, että Euroopassa kyllä hyväksyttäisiin Ukrainan hyväksymä rauha. Tilannetta, jossa Ukraina sanoisi haluavansa integroida taloutensa ja turvallisuutensa Venäjään, ei kuitenkaan ole näköpiirissä.

Ukrainan lähtökohtana on, että Venäjän on tunnustettava vuotta 2014 edeltäneet valtiorajat. Brummerin mukaan valtaosa ukrainalaisista ajattelee tämän olevan minimivaatimus. Monilla on myös se ajatus, että kun kerran hyökkää, niin siitä pitää saada rangaistus.

– Nähdäkseni Ukraina on alkanut rakentaa neuvotteluagendaa, jossa on myös jälleenrakennus ja sotakorvaukset mukana. Jos tulisi tilanne, että Venäjä sanoisi vetäytyvänsä Ukrainasta ja käyttäytyvänsä kiltisti, niin en usko, että Ukraina jokaista penniä sotakorvauksista vaatisi.

Ukrainan pyrkimyksenä on siis rakentaa neuvottelurakennetta, missä he pystyvät myös neuvottelemaan. Tämä johtuu Brummerin mukaan siitä, että sellaiset neuvottelut, joissa kumpikaan ei tingi lainkaan, ovat mahdottomia. Ukrainallekin olisi siis edullista saada aikaan sellainen neuvotteluasetelma, jossa he pystyvät joissain asioissa perääntymään.

– Dilemmana on, että Venäjä on investoinut hyökkäykseen niin paljon, joten siellä ajatellaan, että sillä täytyy myös saavuttaa jotain. Tämähän ei tietenkään sovi meidän oikeuskäsitykseemme. Venäjän tekemät alueliitokset voidaan nähdä myös heidän neuvottelupositiointina.

Lopulta varsinaisista rauhanehdoista Venäjän ja Ukrainan on kuitenkin sovittava kahdenvälisesti. Brummer ei näe muita kestäviä vaihtoehtoja.

– Kyse on vaiheistuksesta ja pöydällä olevista aiheista. Sodan lopettamisen perusprinsiipit ovat Venäjän ja Ukrainan välinen asia. Sitten seuraavassa vaiheessa, kun puhutaan jälleenrakentamisesta ja eurooppalaisesta turvallisuusjärjestyksestä sekä aikanaan paluusta normaaliin, niin totta kai silloin mukana on laajempi joukko.

Pelko tulevasta

Brummerin mielestä olisi vaarallinen ajatus, jos jokin kolmas osapuoli, esimerkiksi Yhdysvallat, neuvottelisi rauhanehdoista Ukrainan yli Venäjän kanssa.

– Jos länsi alkaisi neuvotella Ukrainan yli, Ukraina ja länsi olisivat jo hävinneet. Koska merkittävä asia, jonka puolesta Ukraina taistelee, myös länsimaiden näkökulmasta on, että itsenäisillä valtioilla on oikeus itse määrittää oma ulkopolitiikkansa, eivätkä muut maat voi hyppiä sen yli.

Erityisesti Ukrainassa, mutta myös lännessä on hyvin vahvasti esillä sellainen ajatus ja pelko, että jos sotatilanteen nyt jäädyttäisi, Venäjä hyökkäisi viimeistään muutaman vuoden päästä uudestaan. Sama koskee alueluovutuksia. Jos sellaisiin nyt suostuttaisiin, Venäjä vaatisi niitä tulevaisuudessa lisää.

Brummer ei usko, että sen enempää Ukrainalla kuin Venäjälläkään on halua tinkiä kriittisimmissä kysymyksissä, eli aluekiistoissa. Sota Euroopassa voikin pahimmassa tapauksessa jatkua vielä vuosia.

Tilanne Ukrainassa on Venäjän massiivisten ohjusiskujen vuoksi humanitaarisesta näkökulmasta katsottuna hälyttävä. Euroopan osalta se voi tarkoittaa muun muassa pakolaisaaltoja ja erilaisten tautien, kuten koleran, leviämistä laajemmin.

Vaikka rauha Ukrainassa ei lähitulevaisuudessa ole näköpiirissä, Brummer kuitenkin uskoo, että Ukrainan siviilien suojelun eteen löytyy ratkaisuja.

– Jotenkin uskon, kun tämä siviilikohteiden ja kriittisen infrastruktuurin pommittaminen ei ole normaalin sodankäynnin sääntöjen mukaista, niin näen, että raja jossain vaiheessa tulee vastaan kansainvälisessä yhteisössä.

Oli sodan päätös ja rauhanehdot osana sitä lopulta millaiset tahansa, on se jo nyt jättänyt valtavat arvet sukupolviksi eteenpäin.

– Vaikka rauha saavutettaisiin, on Ukrainassa niin paljon vihaa naapurimaata kohtaan, että mahdollisen rauhansopimuksen toteutuksen eteen on tehtävä aivan valtavasti töitä. Tai sitten jompikumpi voittaa sotilaallisesti, sekään ei ole mahdotonta. Uskon, että Ukrainassa tavalla tai toisella sinnitellään.