Finland

Essee | Kriitikko Jukka Petäjän jäähyväisessee: Erehtyminen kuuluu kritiikkeihin, ja itsekin olen ollut kuutamolla useita kymmeniä kertoja

Jukka Petäjä

Ehkä luola on hyvä mittari tai symboli myös kirjallisuudelle.

Myönnän auliisti, että lause on kovin hämärä eikä sen mahdollinen mieli avaudu helposti. Viittaan luonnollisesti Platonin kuuluisaan luola­vertaukseen, jonka Aristoteleen opettajanakin tunnettu kreikkalais­filosofi esitti Valtio-teoksen seitsemännessä kirjassa.

Siinä Platon tarkastelee metafysiikkaa, ei kirjallisuuskritiikkiä tai kirjallisuutta. Kuten monet muistavat, luolavertauksessa filosofi kuvaa, kuinka jo sylilapsena nuotion valaisemaan hämärään luolaan kahlitut vangit yrittivät tulkita luolan ulkopuolista maailmaa luolan perälle heijastuvien varjojen perusteella.

Platonin dialogissa luola vertautuu näkyvään maailmaan ja luolan ulkopuolinen maailma taas ideamaailmaan, joka sisältää kaikki ilmiöt, objektit, entiteetit ja käsitteet niiden täydellisessä, puhtaassa muodossa. Hänen mukaansa aistimaailma on vain epätäydellinen kopio ideamaailmasta.

Platonin luolavertauksessa Sokrates vakuuttelee omalle oppipojalleen Glaukonille, että luolaan tuomitut vangit pitäisivät totuutena keinotekoisten esineiden varjoja, koska he elävät keskellä pettävää aistimaailmaa. Sokrates on dialogeissa Platonin äänitorvi.

Mutta mitä tekemistä luolavertauksella on kirjallisuuskritiikin kanssa? Voisi väittää, että se määrittää arvioitavan kirjan ja kriitikon välisen suhteen. Tässä katsannossa kirjan paikka on luonnollisesti ideamaailmassa, kriitikko sen sijaan on kahlittu luolaan.

 Kriitikon luoma tulkinta kirjasta on aina osin puutteellinen.

Kriitikon luoma tulkinta kirjasta on aina osin puutteellinen. Se on epätäydellinen kopio itse kirjasta. Siksi kriitikko osuu aika ajoin väkisinkin harhaan kirjaa arvioidessaan ja hakiessaan sille paikkaa kirjallisuuden kaanonissa.

Olen kirjoittanut kirjallisuuskritiikkiä viidellä eri vuosikymmenellä. Sinä aikana kirjallisuus on muuttunut enemmän kuin kritiikki.

Mutta miten määritellä kirjallisuuskritiikki? Mikä sen olemus tai luonne oikein on? Miksi sitä kirjoitetaan? Miksi sitä luetaan? Yritän vastata.

Aluksi on syytä muistuttaa, että sanomalehdissä julkaistavaa päivälehtikritiikkiä ei voi samastaa akateemiseen kirjallisuudentutkimukseen, koska niiden teoreettinen perusta on erilainen. Päivälehtikritiikkiä voi pitää korkeintaan joko kirjallisuudentutkimuksen veli- tai siskopuolena tai kaukaisena pikkuserkkuna.

Päivälehtikritiikki ei ole kuitenkaan tuuleen kirjoittamista. Jokaisella vakavasti otettavalla kriitikolla on oltava jonkinlainen kirjallisuustieteellinen viitekehys, joka toimii kirjan analyysin perustana. Päivälehtikritiikissä se on poimittavissa rivien välistä.

Kirjallisuudentutkimuksessa kirjaa käytetään joskus, ikävä kyllä, vain instrumentaalisesti – tekosyynä, jolla manifestoidaan teoriaa.

Päivälehtikritiikissä pääosassa on useimmiten itse kirja. Hyvä niin.

Minä olen aina ymmärtänyt kirjallisuuden pohjimmiltaan ihmisen puheena ihmisestä ihmiselle eli lukijalle. Saman voi sanoa myös teoreettisesti. Ranskalaisen se­miootikon Roland Barthesin mukaan kirjan merkitykset ovat potentiaalisia, koska teos näyttäytyy avoimena merkkijärjestelmänä lukijalle eikä se näin alistu pelkäksi passiiviseksi objektiksi, joka on ladattu muuttumattomilla merkityksillä.

 Päivälehtikritiikissä pääosassa on useimmiten itse kirja.

Siitä seuraa, että avoimia merkityksiä ohjaavien sääntöjen rekonstruoiminen vaatii tietynlaista lukutapaa ja valittu lukutapa taas tietynlaisia koodeja. Jos kommunikaatio (tekstin lukeminen) kohtaa liian paljon häiriötekijöitä sanomaa välittävässä kanavassa, viestin lähettäjä (teksti) ja vastaan­ottaja (lukija) eivät pysty koodaamaan ja dekoodaamaan sanomaa (tekstin signifikaa­tioita).

Jotta kommunikaatio toimisi, viestin vastaanottajan ja lähettäjän on toimittava edes osin samoilla kulttuurisilla, kirjallisilla tai episteemisillä ennakkoehdoilla, edellytyksillä tai oletuksilla.

Siinä omat askelmerkkini. Palataan kuitenkin journalismiin.

Totta kai kaunokirjalliset teokset ovat myös kirjallisuutta kirjallisuudesta. Teokset sisältävät aina jäämiä muista kirjoista ja kirjallisista strategioista. Siksi kirjoissa risteilee viittauksia ja pohjatekstejä. Niiden paikantaminen kuuluu myös päivälehtikritiikkiin – etenkin silloin, jos niillä on tärkeä tehtävä kirjan merkityksien välittymisessä.

Puhki kaluttu esimerkki on James Joycen yhdenpäivänromaani Odysseus, jonka pohjatekstinä on Homeroksen Odysseia. Äärimmäisissä tapauksissa pohjateksti on jopa annettu tehtävänasettelu. Näin oli esimerkiksi kaksi vuotta sitten, kun brittikustantamo Hogarth Press pyysi kahdeksaa kansain­välistä eturivin nykykirjailijaa kirjoittamaan oman versionsa tai tulkintansa William Shakespearen keskeisistä näytelmästä.

Usein pohjatekstit ovat hankalammin löydettävissä. Näin on esimerkiksi Fjodor Dostojevskin Riivaajissa, jossa on useita ironisia viittauksia Nikolai Gogolin Kuolleisiin sieluihin. Samoin Hannu Salaman jumalanpilkkasyytteen tuonut romaani Juhannustanssit viittaa William Shakespearen näytelmään Kesäyön uni.

Viittausten kohteeksi voi luonnollisesti paljastua myös mikä tahansa mytologinen pohjarakenne tai kirjallinen käytäntö. Varsin moni romaani rakentuu myyttisen matkan varaan – näin esimerkiksi Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut. Sama pätee myös Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen, Marja-Liisa Vartion novelliin Vatikaani ja beat-kirjailija Jack Kerouacin romaaniin Matkalla.

Päivälehtikritiikissä tiukka kirjallisuudentutkimus kuitenkin korvautuu journalismilla, joka tuo kirjat ja kirjallisuuden keskelle päivittäistä uutisvirtaa. Se arvioi kirjoja tiettynä hetkenä tietyssä sosiaalisessa, henkisessä ja yhteiskunnallisessa tilanteessa.

Se elää keskellä hälyisää aikaa ja on monenlaisten paineiden ristivedossa.

Se ei viihdy laboratorio-olosuhteissa, tyhjiössä.

Päivälehtikritiikillä on monia muitakin journalistisia erityispiirteitä. Yksi näistä on ajankohtaisuus. Kun kustantamo julkaisee uuden kirjan, päivälehtikritiikki suhtautuu siihen uutisena, joka on saatava lehteen kirjan ilmestymispäivänä.

Uutisnokkaisuus asettaa päivälehtikriitikon vaativaan mutta ah, niin ihanaan tilanteeseen. Hän on tässä mielessä tuulenhaistelija, joka esittää julkisuudessa ensimmäisenä pohditun ja perustellun näkemyksen jostakin uudesta kirjasta.

Päivälehtikriitikko on siinä mielessä omillaan, että hän ei voi vedota kirjasta aiemmin kirjoitettuihin kritiikkeihin. Hänellä ei ole auktoriteetteja, joiden selän taakse piiloutua.

 Kun kustantamo julkaisee uuden kirjan, päivälehtikritiikki suhtautuu siihen uutisena.

Tässä kohdin päivälehtikritiikin ja kirjallisuudentutkimuksen välinen ero on merkittävä. Kirjallisuudentutkimus käsittelee teoksia, joista on jo ehditty kirjoittaa kilometrikaupalla ja joiden kirjallinen arvo on pitkälle lukkoon lyöty.

Siinä missä päivälehtikritiikki toimii nimensä mukaisesti päiväkohtaisesti, kirjallisuudentutkimus taas nostaa teokset akateemisen tutkimuksen kohteeksi useita vuosikymmeniä sen jälkeen, kun teokset ovat ilmestyneet.

Siinäkin yksi syy, miksi päivälehtikritiikin osumatarkkuus on kaikkea muuta kuin kympin luokkaa. Aika moni päiväkohtaisesti innostuneen kritiikin saanut kirja voi päätyä vuosikymmeniä myöhemmin kirjallisuudenhistorian alaviitteeksi ja moni lähes vaiettu tai teilattu teos saattaa yllättäen nousta isoon asemaan.

Päivälehtikritiikki onkin jonkinlainen ajan hengen ilmapuntari. Se haarukoi teoksia, jotka kriitikon näkemyksen mukaan puhuttelevat ihmisiä tässä ja nyt. Silti kritiikki ei saa unohtaa kirjallisuuden isoa kertomusta, ikuisuusperspektiiviä.

Tulevien klassikoiden ja uusien tekijöiden löytäminen on päivälehtikritiikin suola.

Monien mieliin päivälehtikriitikko jää harhalaukauksistaan. August Ahlqvist muistetaan Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen teilaajana, Toini Havu taas Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan mestaajana. Itsekin olen ollut kuutamolla useita kymmeniä kertoja. Erehtyminen kuuluu alaan elimellisesti.

Muutama esimerkki. Suomalaista kulttuuria vahvasti kritisoineella Jälkisanat. ­Sianhoito-opas -pamfletilla kirjallista eliittiä härnännyt Markku Eskelinen julkaisi esikoisromaaninsa Nonstop. Trilogian muiden osien synoptinen marginaali syksyllä 1988. Suhtauduin siihen nuivasti Helsingin Sanomien arviossa.

Edelleenkään en ole vakuuttunut romaanin kaunokirjallisista ansioista, mutta sen merkitys uuden sukupolven postmodernin kirjallisuuden maihinnousulle Suomeen jäi sanomatta ääneen. Suljin uudelta oven, kun se olisi ollut syytä avata.

 Itsekin olen ollut kuutamolla useita kymmeniä kertoja.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus oli pitkälle 1990-luvulle suomalaisen modernismin linnake.

Yksitoista vuotta sitten kirjoitin otsikolla Uuden runouden äänenmurros kriittisen runokritiikin, johon niputin viiden runoilijan hermeettisenä varjonyrkkeilynä pitämäni kokoelmat. Kokoelmat olivat kuitenkin keskenään varsin erilaisia. Ehkä eniten tästä niputtamisesta kärsi vuonna 2015 Kalevi Jäntin palkinnon saanut Kristian Blomberg.

Käänteisiäkin esimerkkejä on. Olen aina kirjoittanut arvostaen ranskalaisen Michel Tournierin romaaneista, vaikka en pidä kirjailijan tyylistä. Hänen maailmansa ja sen rakentuminen muodostavat aina mielenkiintoisen kerronnallisen kudoksen.

Kriitikoksi ei tulla yhdessä yössä, eikä välttämättä edes muutamassa vuodessa. Siihen on pääosin kaksi syytä. Ensiksikin vie yleensä oman aikansa ennen kuin päivälehden lukijat pääsevät jyvälle tietyn kriitikon mieltymyksistä, sokeista pisteistä ja painotuksista.

Päivälehtikritiikin kohdeyleisö on kuka tahansa lehden lukija. Rima täytyy silti pitää sellaisella tasolla, että myös kirjallinen eliitti ilkeää sitä lukea. Halpahintaisessa arviossa kriitikko sortuu konsulentiksi tai insulentiksi (riidankylväjäksi). Kriitikon tehtävä on avata teos ja saada se soimaan oikealla sävelkorkeudella.

Juuri tätä Roland Barthes tarkoittaa sa­noessaan, että kriitikon tehtävä on peittää teos sen omalla kielellä.

 Kriitikon tehtävä on avata teos ja saada se soimaan oikealla sävelkorkeudella.

Toiseksi kriitikon uskottavuus on sidoksissa lukeneisuuteen, jonka mittana on riittävä, jatkuvasti täydentyvä kirjavaranto. Kriitikko on sitä luotettavampi, mitä enemmän hän on kirjoja lukenut. Yleensä uuden kirjan ansiot tai puutteet näkyvät juuri suhteessa muihin kirjoihin, kaanoniin.

Uskottavuuden kannalta päivälehteen kirjoittava kriitikko ei saisi kirjoittaa kovin paljon huonommin kuin kohde, josta hän kirjoittaa.

Entä mikä on kirjallisuuskritiikin asema päivittäisessä journalismissa? Liian harvoin muistetaan korostaa, että sen tehtävä on myös kartuttaa kulttuurista pääomaa ja tarjota lukijalle kirjoittamisen taidetta, elämyksiä.

Päivittäisessä journalistisessa tarjonnassa kritiikki tarjoaa sanomalehdessä ehkä kaikkein kriittisimmän lähestymistavan kohteeseen. Se on jo arvo sinänsä.

Kulttuurijournalismin pelikentällä kritiikki on joutunut kohtaamaan päivälehtien kulttuurisivujen painopisteen muutoksen. Vielä 1980-luvulla populaarikulttuurilla oli paikkansa lisämausteena ja kulttuurikäsityksen laventajana, nyt sama paikka on korkeakulttuurilla.

Marginaali ja valtavirta ovat kääntyneet päälaelleen.

Yksi totuus on pitänyt kutinsa. Tartun kirjaan yhä samalla innolla ja uteliaisuudella kuin uraa aloittaessani. Kirja on seikkailu, joka toimii moraalisena, kognitiivisena ja humaanina kompassina ja auttaa lisäämään erilaisuudensietokykyä.

Aloittaessani Helsingin Sanomissa 32 vuotta sitten Suomi oli kokolailla erilainen kun nyt. Silloin elettiin vielä yhtenäiskulttuurin aikaa – olkoonkin, että suuret kertomukset tai narratiivit olivat alkaneet hitaasti murentua.

Silloin näyttämöllä olivat sellaiset kansalliset symbolit kuin pitkäaikaiset kollegani Seppo Heikinheimo tai Jukka Kajava, joiden tekemisistä kaikilla oli näkemyksensä, etenkin niillä, jotka eivät heidän kritiikkejään lukeneet. Kriitikot joutuivat 1990-luvulla kohtaamaan uuden tilanteen: heidät palautettiin korkeuksista maan pinnalle – luojan kiitos.

Samalla kriitikosta tuli pikemminkin lukijan rikostoveri kuin koulumestari. Päivälehtikritiikki on uudistunut sisällöllisesti siinä mielessä, että erilaiset teoksen lukutavat ovat lisääntyneet valtavasti kahden viime vuosikymmenen aikana. Siinä se on heijastanut kirjallisen ilmaisun monipuolistumista ja erilaisia genrekokeiluja.

 1990-luvulla kriitikot palautettiin korkeuksista maan pinnalle – luojan kiitos.

Muutokset ovat heijastuneet niin ikään kirjan arvottamiseen, jota monet pitävät ­aivan oikeutetusti päivälehtikritiikin yhtenä perustehtävänä. Sen asema kritiikissä on kuitenkin vaihdellut. Pitkään 1990-luvulla monet kriitikot korostivat, että käsittelytapa itsessään paljasti, mitä mieltä kriitikko kirjasta oli. He eivät halunneet jatkaa modernismin suurta kertomusta ja ryhtyä makutuomariksi.

Lukijat nousivat kuitenkin vastarintaan ja toivoivat, että kriitikko kirjoittaisi auki oman näkemyksensä kirjasta.

Historiallisen ja kulttuurisen jatkumon lisäksi kritiikki ankkuroituu myös institutionaaliseen taideteoriaan, joka korostaa sitä, että taiteilija asettaa taideteoksen taidemaailman arvottamisen kohteeksi.

Kirja vailla vastaanottajaa on mykkä kirja. Jokainen kritiikki tavallaan kirjoittaa kirjaa.

Vaikka kirja sijaitsee kaikkine avoimine, lykättyine ja potentiaalisine merkityksineen korkealla Platonin ideataivaassa, kriitikon tehtävä on löytää kirjaan sellainen tulokulma, joka antaa vihiä siitä, millaisena arkkityyppinä kirja ideamaailmassa on. Siinä kriitikko on vastuussa ennen muuta kirjalle ja lukijalle.

Parhaimmillaan kirjallisuus on muutosvoima ja demokratian rakennusaines. Nobel-kirjailija Toni Morrison on muistuttanut esseekokoelmassa Soittoa pimeässä, että syntyajan ideologiat ja ajan henki vaikuttavat luonnollisesti klassikkoromaaneihin, mutta nämä romaanit myös muokkaavat ideologiat uudestaan ja avaavat eri aikoina moraaliset, kulttuuriset, poliittiset ja yhteiskunnalliset koodit toisin.

Tähän kriittiseen vuoropuheluun ryhtyminen ei tyhmennä ketään.

Football news:

The city has finally raised a star of its own. Pep calls foden the main talent of his life and is looking for an optimal position for Him
Emre belezoglu finished his career at the age of 39
Barcelona has spent almost a billion euros on transfers over 5 years. That's who the money went to
Andreas Pereira is ready to leave Manchester United. The midfielder is Interested in Benfica, Spanish and Italian clubs
Barca presidential candidate Font about 2:8 from Bavaria: Humiliation. No need to prolong the agony, Bartomeu-resign
Frankie de Jong: Barca have a lot of problems, the match with Bayern showed that. A lot of things need to change
Philippe Coutinho: it was unusual to Play against Barca, but I have a contract with Bayern