logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo
star Bookmark: Tag Tag Tag Tag Tag
Finland

Helsingin kaupunginorkesteri näytti päätöskonsertissa koko sävyrepertoaarinsa

Klassinen

HKO Musiikkitalossa. Isabelle Faust, sol., Susanna Mälkki, joht. – Sibelius, Adámek, Bartók.

HKO:n kauden päätöskonsertti oli kuin tiivistelmä siitä, millainen orkesterista on Susanna Mälkin kaudella tullut: ilmaisullisesti tarkka ja sävykäs, ohjelmistollisesti kiinnostava, yllättävä ja innostava.

Ohjelma oli laadittu hienosti.



Sibeliuksen Satu, tšekkiläisen Ondřej Adámekin Follow me -konsertto viululle ja orkesterille vuodelta 2017 Isabelle Faustin soittamana ja Bartókin Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille sekä celestalle muodostavat kiinnostavia paralleeleja.

Esimerkiksi Sibeliuksen ja Bartókin syklinen rakenne (Sadun ensimmäinen teema on myös viimeinen, Bartókissa ensimmäisen osan kromaattinen fuugateema toistuu neljännessä osassa diatonisena), teosten toisteiset elementit sekä ajoittainen musiikillinen ”taustahämy”, joka tuottaa kuulijalle tunteen ilmassa leijuvasta määrittelemättömyydestä.



Sibelius on sanonut, että Satu on hänen henkilökohtaisimpia teoksiaan, jonka sävellystyön aikana tapahtui paljon traagisia asioita.

Säveltäjän arviot teoksensa luonteesta – onko se suomalainen, eurooppalainen? – ovat vaihdelleet, samoin kertomukset syntyhistoriasta, mutta niinhän muisti toimii; rakentaa jatkuvasti uusia kerroksia vanhojen päälle, kunnes asiasta on tullut toinen.

Ensimmäinen versio Sadusta valmistui jo vuonna 1892, mutta Oskar Merikannon kehotuksesta Sibelius korjaili teostaan. Uusi versio valmistui vuonna 1902.



Jo konsertin ensimmäisessä teoksessa HKO näytti suuren sävyrepertuaarinsa.

Niin massiiviset nousut kuin hiljaiset sävyt olivat kylmät väreet -materiaalia, vaikka yleisössä kärsittiin yskänkohtauksista jopa poikkeuksellisen paljon.

Fraasit vietiin loppuun kuin niissä olisi ollut liimaa, ja orkesteri hengitti yhdessä, läpi koko konsertin. Osmo Linkolan klarinettisoolo oli maaginen.



Adámekin Follow me perustuu kamarimusiikilliseen kommunikaatioon ja voimakkaisiin efekteihin. Musiikillinen ilmaisu on selkeää. Viitteitä löytyy niin barokkiin kuin poppiin – lisää musiikillisia vertailukohtia voi lähteä hakemaan esimerkiksi Schnittkeltä.

Isabelle Faust, jolle teos on myös sävelletty, heitti ensimmäisessä osassa terssihuljuttelun aluksi konserttimestari Jan Söderblomille, joka otti sen seisten vastaan, ja vähitellen muille instrumenteille. Myöhemmin terssit muuttuvat glissannoiksi.



Toinen osa muodostaa musiikillisen tilan, jossa solisti ja myöhemmin orkesteri soittavat lyhyitä tutuntuntuisia melodianpätkiä, jotka loppuivat ennen kuin niistä saa kunnolla kiinni. Kuin dejá vu -efekti: tuolla olen ollut, mutta en aivan tiedä, milloin.

Kolmannessa osassa efektit muuttuivat vallattomammiksi: puhalteluiksi, pörinöiksi ja suhinoiksi. Solisti siirtyi pois edestä ja lopulta kokonaan pois lavalta; soitto kuului raollaan olevan oven takaa. Follow me on kuin kissa-hiiri-leikki, ajoittain väkivaltaiseksi kääntyvä sellainen.

Isabelle Faustissa ja Mälkissä on taiteilijoina jotain samaa: molempien ilmaisuvoima on valtava, mutta kumpikaan ei vaikuta tekevän mitään turhaa.

Faustin soitto ja koko teos esittivät kysymyksen kauneudesta: voiko väkivaltainen runnominen olla esteettistä? Kyllä, ehdottomasti.

Harvoin myöskään kuulee hiljaisia sävyjä, jotka ovat samaan aikaan syviä ja silti pehmeitä, melkein pintaa.

Bartókin Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille sekä celestalle on analysoitu varsinkin matemaattisesti. Esimerkiksi Ernő Lendvai on löytänyt sieltä kultaisia leikkauksia ja Fibonaccin lukujonoja, vaikka toki teoksesta löytyy myös tanssillisuutta ja kansanmusiikkiviitteitä.

Säveltäjä itse on esseissään pitäytynyt varsin teoreettisessa analyysissa teoksensa luonteesta.

Bartók sävelsi teoksen neljä vuotta ennen emigroitumistaan Yhdysvaltoihin. Musiikkitieteiljä Malcolm Gillies on kutsunut sitä sävellykseksi, jossa Bartókin mestarillisuus säveltäjänä kulminoituu – vähän samaan tapaan kuin Stravinskylla Kevätuhrissa.

”Jos etsin ’koko Bartókia’ yhdestä teoksesta, mitä pedagogisessa mielessä on joskus tehtävä, sanoisin, että teos on Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille sekä celestalle”, hän kirjoittaa.

HKO:n muusikot soittivat erinomaisesti. Toisessa osassa tuli hetkeksi olo, oliko rytmisissä elementeissä lievä teknisyyden sivumaku. Kävi mielessä, miten Mälkin kuulijalle nautinnollinen tarkkuus ja perfektionismi vaikuttavat soittamisen tunnelmaan ja iloon, mutta tunne hävisi viimeistään neljännen osan myötä, joka oli soinnillisesti ja ilmaisullisesti hurja.

Ensimmäisen osan kromaattinen fuuga asettaa teokselle pohjan, joka lopussa päätyy johonkin valon tapaiseen.


All rights and copyright belongs to author:
Themes
ICO