Finland
This article was added by the user Anna. TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

Kolumni | Muista! Romaani on fiktiota!

Kun lukee teosta historian henkilöstä, kannattaa pitää mielessä, millaisesta kirjasta on kyse.

Kun kuulin ensi kertaa termin biofiktio, ajattelin sen merkitsevän ekologista proosaa. Sitten opin, että kyseessä on kaunokirjallisuus, joka käsittelee oikeita ihmisiä.

Sellainen on toki minulle tuttua, onhan laji perinteinen ja paljon käytetty. Ennen puhuttiin elämäkertaromaaneista.

Tänä kirjasyksynä biofiktio suorastaan juhlii: on saatu romaaneja Aino Aallosta, Anita Välkistä, Mikael Agricolasta, Tove Janssonista ja Marja Rankkalasta.

Siitä on myös keskusteltu. Ei nimittäin ole ongelmatonta kirjoittaa eläviin tai eläneisiin ihmisiin perustuvaa fiktiota aikana, jolloin mediakin pursuu tarinoiksi muokattua todellisuutta.

Esimerkiksi tutkijat ja elämäkertakirjailijat puistelevat välillä päätään romaanien rohkeille tulkinnoille lähihistorian merkkihenkilöiden ominaisuuksista, ajatuksista tai teoista.

Ymmärrän romaanikirjailijoita oikein hyvin. Lukijoita kiinnostaa todellinen side menneeseen: se antaa tarinalle lisää samastumispintaa. Eli biofiktio myy.

On varmasti myös houkuttelevaa löytää historiasta pieni, ehkä huomiotta jäänyt tasku, johon voi kehittää tapahtumia omasta mielikuvituksestaan. Näin olisi voinut tapahtua, kirjailijat usein perustelevat.

Tällainen tasku on vaikkapa Jari Tervon romaaninsa Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa päähenkilölle Mikael Agricolalle kuvittelema epilepsia. Sen avulla konkretisoidaan uskonkamppailua, ja se toimii.

Sympatiani ovat kuitenkin myös tutkijoiden ja elämäkertureiden puolella. Heillähän ei ole vapautta kuvitella, vaan kerrotun on perustuttava lähteisiin. Tai, jos tulkintoja tehdään, ne on perusteltava mahdollisimman aukottomasti.

Siksi ymmärrän hyvin, että tutkijat, joiden aiheina ovat samat henkilöt kuin kirjailijoilla, tuskastuvat joutuessaan selittelemään yleisölle, ettei kaikki oikeasti mennyt ihan niin kuin menestysromaanin juonessa.

Viime kädessä vastuu jää kuitenkin – tietysti – lukijalle.

Hänen on tajuttava, että romaania lukiessaan hän todellakin lukee fiktiota, ei tutkimusta tai tietokirjaa. Se voi välillä olla vaikeaa, kun todelliset henkilönimet ja vuosiluvut kietoutuvat keksittyihin.

Ei ihme, että yhä useamman biofiktio-teoksen etulehdelle onkin nykyään painettu isoin kirjaimin: ROMAANI.

Kirjoittaja on HS:n kulttuuritoimittaja.

Artikkeliin liittyviä aiheita