Finland

Konserttiarvostelu | Defunensemblen Musiikkitalolla soittama radiokonsertti sopi monin eri tavoin korona-aikaan

Defunensemblessa ovat mukana Hanna Kinnunen, Mikko Raasakka, Lily-Marlene Puusepp, Emil Holmström, Markus Hohti, Timo Kurkikangas, Anders Pohjola ja Sami Klemola. Kuva: Ville Mattila

Nykymusiikki

Defunensemblen Klang-sarjan radiokonsertti Yle radio 1:ssä perjantaina 22.5. Äänitetty 18.5. Musiikkitalon Camerata-salissa. Hanna Kinnunen, huilut, Mikko Raasakka, klarinetit, Emil Holmström, leikkiurut, sämplerit, piano, laulu, Markus Hohti, sello, sämplerit, laulu, Anders Pohjola ja Timo Kurkikangas, äänisuunnittelu.

Nykytaiteilijat, myös säveltäjät, reagoivat usein herkästi aikamme kriiseihin. Erityisesti ilmastonmuutos ja ekokatastrofin uhka ovat herättäneet voimakasta kriisitietoisuutta myös taiteen puolella.

Nähtäväksi vielä jää, millaisia yksilöllisiä ilmenemismuotoja koronapandemia saa aikaan taiteessa. Tartuntavaara, poikkeustila, karanteenin kaltaiset olot, katujen autioituminen, yhteiskunnan eri toimintojen, myös taide-elämän pysähtyminen, eristyminen ja siitä johtuva sosiaalisten kontaktien kat­keaminen voivat hyvinkin saada taiteilijoiden dystopisen mielikuvituksen liikkeelle.

Defunensemble esitti maanantaisessa Klang-konsertissaan Musiikkitalossa neljä teosta, joista kaksi oli kantaesitystä ja kaksi joulukuussa 2019 Defun­ensemblen 10-vuotisfestivaalilla kantaesityksensä saanutta teosta. Koska joka teoksessa käytetään sähköistä äänenmuokkausta, ne olivat kaikki omiaan radiokuunteluun.

Konsertin aloitti Sami Klemolan uutuus Ghost Note Etydes nr 4 ja nr 5 leikkiuruille ja tietokoneäänimateriaalille.

Kuinka ollakaan, Emil Holmströmin soittamassa ensimmäisessä etydissä saattoi kuulla näkymättömän vihollisen aavemaisesti lähestyviä askelia. Urkusointi oli teho, jota monissa vanhoissa elokuvissa käytettiin hiipivän kauhun ilmaisemiseen. Leikkiurut toi myös mieleen John Cagen lystikkäät sävellykset leikkipianolle.

Klemolan molemmat etydit rakentuvat yksinkertaisen materiaalin minimalistiselle ja varioituvalle toistolle. Jälkimmäisessä etydissä syntyi nestemäinen vaikutelma: ikään kuin vesikraana avattaisiin ja sieltä syntyisi kohiseva ja pulppuava pieni putous, jonka suihkun lomassa kilkattaa epävireisiä hälytyskelloja.

Perttu Haapasen ja-niminen teos huilulle, klarinetille, pianolle, sellolle ja elektroniikalle (2019) on pieni absurdi draama, jossa aikuisten ja lasten puhetta pilkotaan foneemeiksi ja sekoitetaan instrumenttien omituisiin, katkonaisiin äännähdyksiinsekä valmiiseen sähköiseen äänimateriaaliin.

Haapanen on rakentanut taidokkaan pikkutarkan dramaturgian, jossa on sykkivä hengitys. Hassut ihmisäänet, hälyt ja häiriöt, puhinat, hiljaisuudet, narinat, naksutukset ja rätinät, ärähdykset ja vinkuvat melodianpätkät muodostavat ikään kuin viestin jostain toisesta käsittämättömästä ulottuvuudesta. Tai ehkä se kuvaa pienen lapsen kokemusta aikamme sekavasti pyörivästä ja hämmentävästä äänimaailmasta.

Konsertin teoksista pisin oli sukujuuriltaan unkarilaisen Adam Vilagin kantaesityksensä saanut 18-minuuttinen GAS huilulle, klarinetille, sellolle, pianolle ja elektroniikalle.

Teoksen inspiraationlähteenä ovat olleet kaasupullot.

Idea on sangen omaperäinen, joskin esimerkiksi kaasun aerosolisukulaiset savu ja sumu ovat saaneet jo aikoja sitten soivia ilmentymiä.

GAS-teoksen alussa kuuli selvästi, miten kaasupullon venttiili avattiin, paine purkautui ja kaasua alkoi suhisten virrata tilaan.

Kaasut, kuten nesteetkin, ovat fluideja eli ne virtaavat eivätkä vastusta muodonmuutoksia.

Vigalin teoksessa olikin jännittävää seurata, millaisia sattumanvaraisia muodonmuutoksia kaasupullon avaamisesta valloilleen päässeet, suurella energialla ladatut soivat molekyylit kokivat.

Vaikka minkälaisia.

Soiva kaasu tiivistyi niin hälyääniksi kuin mitä erilaisimmiksi musiikillisiksi motiiveiksi, leijaileviksi ja humiseviksi, vinkuviksi ja muriseviksi.

Vaaran tunnetta loi se aistimus, että soiva kaasupyörre tuntui leviävän joka puolelle – ehkä lennättäen mukanaan myrkyllisiä ainesosia tai koronaviruksia.

Antti Auvisen Warp my Simone kahdelle sämplerille, kahdelle lauluäänelle, bassohuilulle ja bassoklarinetille (2019) sijoittuu samantapaiseen absurdiin sarjaan kuin Haapasen teos.

Tässä on suurella energialla ladattu, fantastinen teos, joka vaikuttaa joskus epäkuntoon menevältä törisevältä, kaiken vääristävältä äänikoneelta.

Teos huvittaa disco- ja punk-henkisyydellään, mutta päästelee joskus myös kauhun kiljahduksia.

Ehkä nuo hälytyssignaalit yhdistävät sitä Simone Weilin filosofiaan, mene tiedä.

Football news:

Tonali wants to move to Inter. The club is in talks with Brescia
Nikita Kashaev: When Swedes learn about the statistics of coronavirus in Russia, their eyes pop out
Besiktas players got down on one knee, forming the initials of George Floyd
RB Leipzig considers Rasetsu as a replacement for Werner
Director of Bayer: the Future of Havertz has not yet been determined
Arsenal is ready to pay 25 million euros for 19-year-old Feyenoord midfielder Kekcu
Real were denied the transfer of Havertz for 80 million euros. Bayer wants 100 million (Bild)