logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo logo
star Bookmark: Tag Tag Tag Tag Tag
Finland

”Puukko-Arska” saapui paikalle, kun hirvikiväärin luodin repimä poliisi makasi henkitoreissaan – tämä mies hälytetään apuun, kun jotain todella pahaa tapahtuu

Kun Heidi Foxellia ammuttiin hirvikiväärillä vatsaan, kirurgi Ari Leppäniemi oli kotonaan. Pian puhelin soi.

Hyvinkäällä oli ammuttu. Sen enempää ei tiedetty, kun Leppäniemi lähti ajamaan kohti Meilahden sairaalaa toukokuisena yönä 2012. Sen jälkeen hän on leikannut Foxellin kymmeniä kertoja.

Kun Leppäniemi ehti Meilahteen, päivystäjät olivat aloittaneet leikkauksen salissa numero 11.

Päivystyspoliklinikalle tuotaessa nuorempi konstaapeli Foxell kykeni vielä puhumaan, mutta leikkaussaliin siirrettäessä hänen tilansa oli romahtamassa verenvuodon takia. Tilanne oli kriittinen.

Luoti meni sisään vatsan yläosasta oikealta puolelta. Se rikkoi vatsa-aortan, repi pohjukkaissuolen ja teki useita reikiä muualle ohutsuoleen. Maksaan tuli vaikea-asteinen repeämä. Alaonttolaskimo ja oikeanpuoleinen lonkkalaskimo hajosivat, ja paksusuolen alkuosa repeytyi täysin.

Lopulta luoti pysähtyi oikeaan lantioluuhun.

– Harvoin näkee niin vaikeita vammoja ihmisellä, joka on vielä elossa, Leppäniemi sanoo.


Kun potilasta on ammuttu vatsaan korkeaenergisellä aseella kuten hirvikiväärillä, leikkaus menee aina tietyn kaavan mukaan. Leppäniemelle se oli käynyt tutuksi Punaisen ristin sotakirurgina ensin Thaimaan ja Kambodžan ja sitten Kenian ja Sudanin rajalla sekä Pakistanin Peshawarissa.

Viilto on iso, luusta luuhun. Veri imetään pois ja suurin vuoto tyrehdytetään. Reiät suljetaan tilapäisesti ja vatsa peitetään sidoksella. Potilas viedään teho-osastolle ja leikataan myöhemmin uudelleen.

Näin se meni Foxellinkin kohdalla. Leppäniemi puhuu tapauksesta tämän luvalla.

Leikkauksen jälkeen Leppäniemi riisui leikkaussalivaatteet ja otti kupin kahvia.

Joku kysyi, selviääkö potilas.

Toivotaan niin, mutta entiselleen hän tuskin tulee, hän muistaa sanoneensa.

Tositilanteessa Suomessa kaikki toimivat yhdessä ja näkevät kokonaisuuden.

Ari Leppäniemen, 64, puhelin soi aina, kun suur­onnettomuus tai poikkeuksellinen väkivallanteko järkyttää suomalaisia.

Meilahden sairaalan valmiuspäällikkönä hän huolehtii, että potilaat saadaan nopeasti hoitoon. Leppäniemi on ollut mukana luomassa koko hälytysjärjestelmää, jota on kopioitu moneen muuhun sairaalaan ja maahan.

Hän ei jää vain taustalle organisoimaan, vaan astuu itse leikkaussaliin, kun se hetki koittaa.


Se että Ari Leppäniemi erikoistui vatsakirurgiaan, oli osin sattuman kauppaa. Se kiinnosti, koska kuulosti monipuolisemmalta ja vaihtelevammalta kuin vaikkapa sydänkirurgia.

Kirurgin työssä tuntee suurta menestystä ja suuria pettymyksiä. Aina hän on totta kai tehnyt parhaansa. Silti Leppäniemi aina joskus jää miettimään, olisiko jotain voinut tehdä toisin.

Joitain potilaita tulee leikattua öisin vielä uudelleen.

– Siitä voi olla 30 vuotta, mutta muistan hyvin nimen ja kaiken mitä tapahtui.

Ari Leppäniemi on aina ollut sitä mieltä, että kirurgilla pitää olla muutakin elämää. Hän on nähnyt traagisia esimerkkejä siitä, kun ei ole.

Itse hän soittaa pianoa ja saksofonia, kalastaa tai pelaa sulkapalloa. Pelikaverit kutsuvat häntä Puukko-Arskaksi.


Valmiuspäällikkö Leppäniemelle soitettiin silloinkin, kun Jokelassa oli ammuttu. Hän teki tarvittavat valmistelut ja sai vastailla koulusurmia koskeviin kysymyksiin lehdistötilaisuudessa, vaikka yhtään uhria ei lopulta Meilahteen tuotu.

Kun suurvaltojen presidentit saapuvat Helsinkiin, Leppäniemi on jo valmiina.

Presidenttien Donald Trump ja Vladimir Putin Suomen-vierailun ajaksi hän järjesti valmiuteen ylimääräisen varatiimin ja jäi vielä itse takapäivystäjäksi, varmuuden vuoksi.

Ranskalaiset valmistautuivat aikoinaan itse presidenttinsä Jacques Chiracin vierailuun tuomalla sairaalaan ruskean kirjekuoren. Sen saisi avata vain, jos presidentti tuotaisiin hoidettavaksi.

Leppäniemi ei rohjennut. Chiracin lähdettyä hänen väkensä haki kuoren pois.

Se oli täysin laiton kone, jos suoraan sanotaan. Eihän se täyttänyt alkeellisiakaan ilmailuvaatimuksia.

Kokemusta ääriolosuhteista tarvittiin Aasian tsunamin jälkeen. Tapaninpäivänä 2004 iskeneessä tsunamissa kuoli 179 suomalaista.

Kello oli kymmenen aamupäivällä, kun Leppäniemen puhelin soi. Esimies soitti ja pyysi häntä huoneeseensa.

Aasian tsunamista oli neljä päivää. Valtioneuvoston kansliasta oli tullut käsky, että vaikeimmin loukkaantuneet suomalaiset on haettava kotiin.

Leppäniemi aloitti valmistelut.

Finnair järjesti evakuointikoneen, 227 matkustajan Boeing 757:n.

Koneen takaosa olisi rauhallisempi, joten siitä tehtiin teho-osasto.

Kunkin rivin keskimmäisen penkin selkänoja taitettiin alas. Päälle asetettiin paarit, mistä sellaiset saatiinkaan rakennettua. Ei nyt aivan McGyver-tyylillä, mutta melkein.

Happipullot sidottiin narulla penkkeihin. Hattuhyllyt ahdettiin täyteen lääkkeitä ja sidetarpeita, ja tippapullot viriteltiin koukuilla niiden reunaan.

Piti katsoa, mihin astui.

– Se oli täysin laiton kone, jos suoraan sanotaan. Eihän se täyttänyt alkeellisiakaan ilmailuvaatimuksia, Leppäniemi sanoo.

– Se vain osoittaa, että tositilanteessa Suomessa kaikki toimivat yhdessä ja näkevät kokonaisuuden. Kukaan ei ruvennut niuhottamaan.


Bangkokissa ja Phuketissa oli yhteensä 14 vaikeasti loukkaantunutta suomalaista.

Kun Leppäniemi alkoi koota evakuointilennolle henkilökuntaa, vapaaehtoisia oli enemmän kuin tarvittiin. Mukaan lähti ortopedi, plastiikkakirurgi, kahdeksan tehohoitolääkäriä, infektiolääkäri sekä 24 hoitajaa päivystyspoliklinikalta, leikkausosastolta ja teho-osastolta.

Laitteita kerättiin Meilahdesta ja Töölön sairaalasta. Veripalvelusta saatiin verta ja hyydykkeitä pakattuina niin, että ne kestävät 24 tuntia.

Aikaa jäi juuri sen verran, että Leppäniemi ehti käydä hakemassa kotoa passin, hammasharjan ja vähän vaihtovaatteita. Kone nousi ilmaan iltakahdeksalta.

Menomatkalla jaettiin tehtävät ja tarkisteltiin, että monitorit oli viritetty ja tarvikkeet helposti löydettävissä.

– Sanoin, että nyt on hyvä aika levätä. Nukkukaa tai huilatkaa ja ajatelkaa mukavia asioita. Kyllä tästä selvitään.

Itse hän otti torkut.

Välilaskun aikana Intian koleassa yössä Leppäniemi soitti Bangkokiin. Kai potilaat saataisiin varmasti ajoissa kentälle?

Siellä he odottivat.

Kohtaus oli kuin sotaelokuvasta. Kone lastattiin alle tunnissa.

Potilaat nostettiin koneeseen sivuovista, niistä joista yleensä tuodaan ruoat. Matkustamon kapeaa käytävää pitkin heidät vietiin paikoilleen tarjoiluvaunujen avulla. Niiden päälle asetettiin metalliset kourupaarit.


Sitten lähdettiin hakemaan vielä kahdeksaa potilasta Phuketista.

Suomesta tuli tieto, että jos kentällä on ruotsalaisia, heidät pitää ottaa mukaan. Leppäniemi antoi anestesialääkärille 30 minuuttia aikaa käydä kentällä huhuilemassa suomeksi ja ruotsiksi.

Ketään ei löytynyt.

– Sanoin kapteenille, että nyt lähdetään, mutta ota loivasti. On sen verran sairasta porukkaa.

Kaikki 14 potilasta olivat vakavasti loukkaantuneita, osa kuoleman kielissä. Yhdellä oli vaikea päävamma, toisella verenmyrkytys. Osa tarvitsi verensiirtoa. Potilaita nukutettiin ja leikattiin lennon aikana.

– Se oli ihan oikeata tehohoitoa, Leppäniemi sanoo.

Haavoja leikattiin ja huonoa kudosta otettiin pois. Yhden potilaan jalassa ollut liian tiukka kipsi avattiin, toiselta vapautettiin jalan lihaskalvot.

Välillä kyyti tärisytti, mutta silloin vain pidettiin tiukemmin kiinni.

Lentokoneessa leikatessa palataan perusasioiden äärelle vähän kuin kehitysmaassa toimiessa, Leppäniemi vertaa. Pitää huolehtia riittävästä valosta ja puhtaudesta ja pärjätä sillä mitä on. Eikä yrittää mitään sellaista, mitä olosuhteet eivät salli.

Mitään ei kuitenkaan jäänyt tekemättä.

Potilaista yksi menehtyi myöhemmin. Leppäniemen mukaan hän oli niin vakavasti loukkaantunut, että olisi luultavasti menehtynyt muutenkin.

Tekee parhaansa, ja sen pitää sitten riittää.

Azerbaidžanin yllä Leppäniemi ehti hengähtää ensimmäisen kerran Phuketista lähdön jälkeen.

Hän käveli koneen takaosaan ja katsoi improvisoitua teho-osastoaan. Kaikki keskittyivät tehtäviinsä tyynesti ja hosumatta. Kaikella oli paikkansa ja kaikki oli hallinnassa.

– Toisaalta ei sitä uskaltanut ja halunnut ajatella koko traagista tilannetta. Silloin helposti herpaantuu.

Leikkauksen aikana ei ajattele muuta, Ari Leppäniemi sanoo. Ei sitä, mitä on tapahtunut eikä sitä, millainen ihminen pöydällä makaa.

Pelkääkö siinä?

– Ei... Olen ehkä niin kauan tehnyt tätä, että harvemmin enää tulee mitään hirveän uutta.

Nuorempana ja kokemattomampana saattoi vielä hirvittää.

– Se on luonnekysymys. Tekee parhaansa, ja sen pitää sitten riittää.

Aina voi tietysti kysyä neuvoa muilta, Leppäniemi lisää.

Teemme haastattelua Meilahden sairaalan leikkaussalissa Leppäniemen aloitellessa yöpäivystystä. Keskustelu keskeytyy kahdesti, kun puhelin soi ja nuorempi kollega kysyy neuvoa.


Tsunamilennolla paremmassa kunnossa olevat potilaat kertoivat kokemastaan. Osa oli menettänyt omaisia.

Lennon aikana tuli uusi vuosi. Ei sitä juhlittu, mutta todettiin kuitenkin vuoden vaihtuneen.

Helsinki–Vantaalla nähtiin taas, kuinka Suomi toimii tosipaikan tullen.

Potilailla ei ollut passeja.

Leppäniemi kirjoitti ruutupaperille listan potilaista. Nimen ja paikkakunnan, sen mitä heistä tiesi.

Lentokentällä rajavartiolaitoksen mies otti listan ja sanoi vain, että tämä selvä.

Ambulanssit odottivat jonossa Helsinki–Vantaalla, jokaiselle potilaalle omansa.

Hoitohenkilökunta jatkoi bussikyydillä Meilahteen purkamaan kokemaansa ylilääkärin johdolla. Tiedottaja haki huoltoasemalta sämpylöitä.

Kotiin päästyään Leppäniemi meni saunaan.

Vain Suomi, Israel ja Etelä-Afrikka hakivat omansa pois Thaimaasta. Ruotsi oli pyytänyt Suomelta apua, mutta ei antanut hyväksyntää lentokoneelle.

Suomessa alettiin tehdä suunnitelmia uuden evakuointilennon varalle, vaikkei uskottukaan että sellaiselle tulisi tarvetta.

Kolmen vuoden kuluttua nähtiin, ettei se ollut turhaa. Tuli Malaga.


Bussiturmassa Espanjassa kuoli yhdeksän ja loukkaantui 27 suomalaista turistia, kun katumaasturi törmäsi suomalaisia kuljettaneen bussin kylkeen huhtikuussa 2008.

Kun puhelin soi, Leppäniemi oli Venetsian lentokentällä palaamassa konferenssimatkalta. Se oli taas esimies. – Sinun pitää lähteä seuraavalla koneella Malagaan, nähdään Helsinki–Vantaalla, esimies ilmoitti.

Vaimo haki lentokentältä Leppäniemen matkalaukun. Malagaan lähti mukaan vain pieni laukku hygieniatarvikkeita.

Loukkaantuneita oli viety kuuteen sairaalaan. Leppäniemi lähti kiertämään niitä Malagassa asuneen suomalaisen papin kanssa. Hän ihmettelee vieläkin, miten kaksi nuhjuista miestä siviilivaatteissa edes pääsi sisään, kun he ilmestyivät keskellä yötä ja sanoivat olevansa Suomesta.

Tsunamilennon opit otettiin käyttöön. Finnair järjesti taas evakuointikoneen.

Tällä kertaa päästiin vähemmällä. Ei tarvinnut improvisoida eikä leikata. Paaritkin olivat oikeita.

Ambulanssit hakivat taas potilaat kentältä ja lääkintähenkilökunta palasi sairaalaan purkamaan tapahtumia. Leppäniemi jatkoi kotiin suihkuun ja aamupalalle.

Leppäniemi ei kaipaa debriefausta. Hän lähtee lenkille ja antaa aivojen käsitellä asiat itsekseen.

– Totta kai ne olivat järkyttäviä asioita, mutta eivätpä ne siitä murehtimalla muutu miksikään.

Työuransa vaikeimmat tai ainakin turhauttavimmat hetket Leppäniemi koki 1980-luvun alkupuolella, kun koleraepidemia niitti väkeä Pohjois-Nigeriassa.

Hoito oli yksinkertainen, suonensisäinen nesteytys. Mutta nesteet loppuivat ensin sairaalasta ja sitten koko osavaltiosta. Kuolonuhrit pystyi aamuisin laskemaan tuoreista haudoista.

Hyvinkäällä loukkaantuneelle Heidi Foxellille on hänen omien laskujensa mukaan tehty noin 50 leikkausta. Se on todennäköisesti maailmanennätys, Leppäniemi arvioi.

Hän on tehnyt suuren osan niistä itse. ”Aika monessa” näistä leikkauksista Leppäniemellä on ollut viininpunainen leikkauslakkinsa, joka kertoo siitä, että leikkaus on erityisen vaikea. Silloin ei kannata häiritä turhaan.

Foxell kutsui Leppäniemeä blogissaan taikuri-tohtoriksi, koska kirurgi on niin monta kertaa vetänyt hänet pois rajalta.

– No joo. En minä taikuriksi itseäni tunne.


Kun potilas on sairaalassa monta vuotta, syntyy luottamuksellinen hoitosuhde. Ja hoitoon osallistuu iso ryhmä ammattilaisia.

Leppäniemi oli kuitenkin se, jonka puoleen Heidi Foxell vaikeimpina hetkinä kääntyi ja jolle hän edelleen silloin tällöin soittelee, milloin mistäkin päin maailmaa.

Leppäniemi ei halua tehdä kirurgin työstä liian isoa numeroa. Siihen on koulutettu, ja sitten tehdään mitä osataan.

– Ei täällä sankareita olla kukaan.


Themes
ICO