Karoliina Paavilainen

Ohjaaja Aku Louhimiehestä tuli kansakunnan kollektiivinen kusitolppa, kun kävi ilmi, että joukko naisia syytti häntä epäasiallisista ohjausmetodeista.

Viime viikolla Louhimiestä moukaroivien tuomareiden joukkoon liittyi näyttelijä Ville Virtanen, joka kertoi Hesarin laajassa haastattelussa, että ei suostu tekemään työtä Louhimiehen kanssa.

Yhden päivän ajan Louhimiehen kanssa 20 vuotta sitten työskennellyt Virtanen arvosteli Louhimiehen ohjausmetodeja nähtävästi puhtaasti kuulopuheiden perusteella ja kehysti koko keskustelun #metoo-kampanjaan. Vaikka Louhimiehen tapauksella ei ole mitään tekemistä #metoon kanssa.

“Tarkoitukseni on tällä avata ja jatkaa kesken jäänyttä dialogia #metoosta, joka henkilöityy hyvin pitkälti Louhimiehen ympärille”, hän sanoi IS:n haastattelussa.

Väärin. Metoo ei henkilöidy Louhimieheen, koska Aku Louhimiestä ei syytetä seksuaalisesta ahdistelusta, häntä arvostellaan liian rajusta ohjauksesta. Tämä on äärimmäisen tärkeä ero jo Louhimiehen oikeusturvankin kannalta.

On käsittämättömän törkeää kehystää ihminen seksuaaliseksi häiriköksi, kun Louhimies-kohussa kyse on rajuun ohjaukseen liittyvistä syytöksistä.

Aku Louhimies vuonna 2015. Jenni Gästgivar

Mutta Suomi tarvitsi aikoinaan oman #metoo-tapauksensa – sitä vaadittiin kovaan ääneen, toimituksissa kiersi nimilistoja väitetyistä pahantekijöistä, paine oli kova tuoda nimiä julkisuuteen, ja Louhimiehen pää saatiin näppärästi lopulta pölkylle.

Kirkuva joukko verenhimoisia aktivisteja sai oman katharsiksensa, #metoo-uhrinsa, jota ilman koko kampanja olisi jäänyt vähän kuin ilmaan, keskeneräiseksi.

Louhimies uhrattiin hyvän asian alttarille, lainkaan miettimättä henkistä kärsimystä ja seurauksia yksilön kannalta – lainkaan miettimättä sitä, oliko väitetty toiminta minkäänlaisessa suhteessa koettuun rangaistukseen.

Tuntematonta sotilasta kuvattiin Santahaminassa Aku Louhimiehen ohjaamana vuonna 2016.. Kuvan arkistotietojen mukaan Louhimies tarkastaa tässä ennen kohtauksen kuvaamista, että kaikki näyttelijät ja avustajat tietävät miten kohtaus etenee. Antti Mannermaa

Louhimies on nyt tehnyt tutkintapyynnön Ylestä ja pyytää poliisia selvittämään, onko Ylen toimittaja syyllistynyt törkeään kunnianloukkaukseen ja päätoimittaja päätoimittajarikkomukseen. Poliisitutkinta on edelleen kesken eli Ylen jutun väitteiden todenperäisyydestäkin on kiistaa.

Mikä olisi hyvä rangaistus Louhimiehelle? Kuinka kauan hän joutuu killumaan häpeäpuussa teoistaan? Riittääkö julkinen nöyryytys koko kansan edessä, ihmishirviöksi leimaaminen ja polttomerkki otsaan, jotta kaikki näkevät, että kyseessä on saastunut olento, jonka produktiot pitää estää, hänen työmahdollisuutensa torpata ja tulevaisuutensa tuhota?

Onko meillä lainkaan inhimillisyyttä näissä kollektiivisissa moraaliorgioissa?

Jos Louhimies olisi katkaissut jonkun ventovieraan käden 20 vuotta sitten, olisimmeko menneet tähän? Nyt näyttää siltä, että meille riittää vasta, kun Louhimies on täydellisesti tuhottu, kun hänestä on tehty marttyyri, kun kentällä on veriroiskeita.

Jokainen julkisuuteen takaisin hinkuva hasbeen pääsee nostamaan omaa moraalista profiiliaan käyttämällä maahanpotkittua astinlautanaan lehtien palstoille. Siellä on kiva poseerata hyvänä ihmisenä. Mikään ei ole helpompaa kuin kuoroon liittyminen, jälleen yhden kiven heittäminen satojen jo heitettyjen kivien jatkeeksi. Sylkykuppiin on helppo sylkeä.

Oletteko hyvyydestänne itsekään täysin vakuuttuneita? Tajuatteko yhtään, mitä te teette?

Louhimiehen väitetystä toiminnasta on kirjoitettu hyllymetreittäin juttuja, häntä on ruoskittu, paheksuttu, pilkattu, hänen uransa on lähes tuhoutunut. Milloin mediasta ylipäänsä on tullut tällainen tuomioistuin?

Ville Virtanen kertoi haastattelussa kieltäytyvänsä Louhimiehen ohjaamisesta, koska hän menee herkästi rikki. Hetkeäkään hän ei ilmeisesti miettinyt, miltä Louhimiehestä mahtaa tuntua, kun on vuosia jatkuvalla tuomiolla koko Suomen kansan edessä.

Vuonna 2019 Aku Louhimies voitti Kultainen Venlan. Antti Nikkanen

Ruotsissa #metoo kulminoitui siihen, kun Tukholman kaupunginteatterin johtaja Benny Fredriksson tappoi itsensä.

Aftonbladet oli aiemmin julkaissut jutun, jossa Fredrikssonia vaadittiin tilille muun muassa seksuaalisen häirinnän sallimisesta teatterissa ja näyttelijän painostamisesta aborttiin. Kukaan ei puolustanut häntä julkisuudessa, koska kaikki pelkäsivät pilaavansa maineensa, hänen vaimonsa kuvaili.

Myöhemmin kävi ilmi, että syytökset aborttiin painostamisesta eivät pitäneet paikkaansa eikä selvityksessä löytynyt viitteitä seksuaalisesta häirinnästä.

Britannian työväenpuolue erotti politiikkonsa Carl Sargeantin välittömästi, kun väitteet ei-halutusta huomiosta ja koskettelusta tulivat julkisuuteen. Kahden lapsen isä tappoi itsensä neljä päivää myöhemmin ennen kuin edes tarkalleen selvisi, mistä häntä syytettiin.

Jari Sarasvuon Aamulenkki-ohjelman Anteeksiannosta-jaksosta käy ilmi, että Louhimies harkitsi pahimpina aikoinaan julkista itsemurhaa.

On tärkeää, että naisten seksuaaliseen ahdisteluun ja vallankäyttöön esimerkiksi työpaikoilla puututaan. Metoossa hyvää on se, että se tuo esiin vaiettuja epäkohtia, mutta kampanjassa on monia erittäin ongelmallisia puolia, jotka saavat ihon kananlihalle.

En pidä siitä, että kampanja tulee ensin ja vasta sitten pitää ikään kuin etsiä syylliset. Journalismin pitäisi lähteä muista motiiveista kuin siitä, että nimiä ja syyllisiä vaaditaan esiin, koska muuten kampanja ei muka onnistu täydellisesti. Journalistit eivät myöskään ole tuomareita.

Touhu on vähän sama kuin jos rikoslakiin tehtäisiin uusi pykälä – sitten lähdettäisiin innolla metsästämään niitä, jotka tähän pykälään sopivat. Häntä heiluttaa koiraa.

Mutta ei oikeus tällä tavalla toteudu, eikä harkinta asu lynkkausjoukoissa. On erittäin hyviä syitä sille, miksi oikeudenkäyttö on aikoinaan irrotettu tunteenpalossa vellovien hurmahenkien käsistä.

En pidä siitäkään, että aina kun käsitellään #metoota, ei kyetä muuhun kuin haukkumaan yhtä nimettyä ohjaajaa, joka ei edes liity #metoohon.

On hyvin hämmentävää, kuinka vähän Suomessa on keskusteltu ongelmista, jotka liittyvät julkisiin ilmiantoihin ja median rooliin syyttäjänä ja tuomitsijana. Mutta syy tähän löytyy helposti: #metoota ei uskalleta kritisoida, koska liian moni pelkää leimautuvansa naisten epäasiallisen kohtelun puolustelijaksi.

Ja kun siitä ei ole kyse lainkaan, onhan itsestään selvää, että seksuaalinen häirintä pitää tuomita. Kyse on oikeusvaltioon kuuluvasta syyttömyysolettamasta ja syytettyjen ihmisten oikeusturvasta. Ja myös siitä, mikä on kohtuullinen rangaistus yksilölle, mikä on median rooli, kuinka vanhoista synneistä ihminen joutuu tilille ja kuinka monta kertaa hänet voidaan vetää saman mankelin lävitse. Kohtuullisuudesta.